Elipä kerran tyttö, joka oli kokenut kovia - ja koki niitä edelleenkin, päivittäin, osin omasta toimestaan. Hänen äitinsä oli kuollut traagisesti ja isä ottanut uuden vaimon. Tyttö ei tullut toimeen sisarpuoltensa kanssa. Heidän mielestään hän oli pelottavan outo; hän toi usein leikkiin julmia tarinankäänteitä, jotka uhkasivat terveen mielikuvituksen rajoja: kiduttamista, kostoja, pään irti hakkaamista ja raajojen silpomista. Hän oli esimerkiksi leikellyt toisen sisarpuolensa nukelta varpaat irti - ja toiselta nukelta puolestaan kantapään.
Jos tyttö ei keksinyt rajuja leikkejä, hän hakeutui yksinäisyyteen ja vetäytyi haaveisiinsa, tuijottaen tyhjyyteen joskus minuutteja putkeen. Sisaret oppiavat pian välttelemään häntä ja uskoivat, että hänet oli noidutty. Kerran hän esimerkiksi oli hieronut tuhkaa kasvoihinsa sekä hiuksiinsa - ja kiljunut kuin profeetta kuoleman kidasta, joka heitä kaikkia odotti.
Asiantuntijat arvelivat, että tyttö kärsi jonkinlaisesta post-traumaattisesta stressistä - olihan hänen äitinsä joutunut hänen silmiensä edessä hevosten tallomaksi. Nyt tyttö sitten käsitteli elämän julmuutta hysterian ja torjunnan keinoin: vuoroin rakensi turvakseen monimutkaisia haaveiden linnoja ja vuoroin taas hajotti muiden turvallisuuden illuusioita romahtaen itsetuhoiseen ja täydelliseen itkuraivoon. Tyttö käyttäytyi siis kaikkiaan kovin kaksisuuntaisesti ja vaikeutti koko perheen arkea.
Isä oli työnsä takia usein matkoilla, eikä nähnyt tyttärensä pahinta käytöstä. Äiti ja siskot yrittivät puhua siitä isän ollessa kotona, mutta isä ei suostunut kuulemaan ilkeää sanaa omasta prinsessastaan. Sitten kun isä oli taas poistunut kotoa, tyttö jälleen tuhri kaikki vaatteensa tuhkalla ja huusi ja potki kuin riivattu.
Lopulta äitipuoli ja siskot eivät enää kestäneet niin raastavan arvaamatonta elämää ja päättivät kutsua avuksi miehen sisaren, joka oli myös tytön kummitäti. He toivoivat, että niin kauan verisukulainen olisi talossa, ei huomionkipeä tyttö uskaltaisi leikkiä hullua - ja vaikka hän jatkaisikin temppujaan niin ehkä isä vihdoin kuuntelisi omaa sisartaan ja pistäisi vallattomuuksille stopin.
Täti saapui pian ja asettui taloksi. Hän oli saanut kirjeessä tarkan kuvauksen tytön tilasta ja päätti alusta alkaen olla tomera. Täti määräsi tytön töihin puutarhaan ja istui kaiken päivää ikkunan ääressä lukien kirjoja ja vahtien syrjäsilmällään. Tarkkailun alla Tuhkimon oli pakko käyttäytyä kiltisti - niin, kuummitäti keksi kutsua häntä Tuhkimoksi, ikään kuin valmiiksi odottaen, että hän taas sotkisi itsensä. Sitä kujetta tyttö ei tietenkään nyt enää voinut yrittää, olisihan hän silloin vain toteuttanut tyynenviisaan tätinsä antaman määritelmän.
Tuhkimo ahersi siis puutarhassa ja käyttäytyi kiltimmin kuin koskaan. Mutta toiseen oireeseen ei täti ollut vielä puuttunut: yhä tapasi tyttö pysähtyä nojaamaan haravaan katse lasittuneena.
Iltapäivän tullen täti tarjoili terassille teetä ja kutsui tytön seurakseen. Silloin hän kysyi suoraan mistä tämä haaveili.
Tuhkimo vastasi:
- Äh, en mistään ihmeistä. Mistä nyt ihmiset yleensä.
- Itse ainakin haaveilin pojista, kun olin sinun ikäisesi, sanoi täti.
- Just joo.
- Varmaan ajattelet, että en tiedä mitään miehistä ja seksistä, koska en ole naimisissa. Mutta siksi juuri en ole naimisissa, että olen aina tykännyt miehistä niin paljon. En ole halunnut rajoittaa itseäni yhteen.
- Yy? Voinko jatkaa töitä? Ei kiinnosta.
- Töitä saat jatkaa heti kun kerrot että mikä ajatus sinua estää niitä tekemästä. Pysähdyt koko ajan haaveilemaan.
- Haista vittu ämmä. Et sinä ole minun äitini.
- Auttaisiko asiaa, jos lupaisin toteuttaa minkä tahansa pyyntösi - mutta yhdellä ehdolla. Se pyyntö ei saa olla että "painu vittuun!"
- Entä "painu helvettiin!?"
- Mieti ihan kaikessa rauhassa. Keksit varmaan parempaakin.
- Kauanko saan miettiä?
- Vaikka koko päivän. Mutta et pidempää.
- Ja lupaat toteuttaa ihan mitä vaan?
- Mitä vain, kunhan toivot sitä ihan tosissasi.
(Ensimmäisen osan loppu. Jatkoa seuraa huomenna...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti