"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa..."
- Edith Södergran
On kourallinen runoilijoita, joiden seuraan palaan yhä uudestaan yksinäisinä iltoina - niinä hetkinä, kun tuntuu niin lohduttomalta se asia, ettei televiossa tai sanomalehdissä ehkäpä kokonaisen vuoden kuluessa ole sanottu yhden ainutta lausetta, josta heijastuisi sama älyn ja intuition yhteys todellisuuteen, vilkaisu rajallisen egomme ja minäharhan tuolle puolen.
"Walt Whitman, Kosmos, Manhattanin poika...
tiedän, että olen kuolematon,
tiedän, että elämänkaartani ei pyyhkäise olemattomiin
puusepän vatupassi...
Kaikissa ihmisissä näen itseni...
...eikä minua löydy hattuni ja kenkieni välistä..."
- Whitman: Song of My self
Olen pyrkinyt suomentamaan Upanisadeja, koska myös niissä on tavoitettu sama rajattomuus ja kuoleman ylittävä ilon ja elon kiertokulku. Ne ovat myös alkupiste pitkässä sivistyksen ketjussa, jossa runoilija on kerta toisensa jälkeen löytänyt itsensä. Ihminen on näiden runojen kautta katsonut sukupolvien ylitse siihen kaukaiseen aikaan, jossa hän kirjoitti säkeet...
vanheni ja kuoli, vain myöhemmin jälleen löytääkseen itsensä tekstistä... kuoli ja jälleen luki, riemastui itsensä löytäneenä...
Näissä runoissa Kosmos leikkii hippaa itsensä kanssa. Se piiloutuu runoksi halpoihin pahvisiin kansiin, saattaen itseän ritarillisilla esipuheilla, jotka ylistävät runoa oikein edes tietämättä miksi - kunnes taas tulee hetki, jolloin viestikapula löytää läpi ajan ja kielimuurien... ja Kosmos on tajunnut itsensä, tullut paljastetuksi ja paljastanut itsensä.
On lukijan vuoro havahtua ja olla Kosmos.
Ei yksilön jälleensyntymänä, vaan silkan ihmisyyden paluuna paljaimmillaan, maailmana maailmojen joukossa, tietoisuutena ilman ääriviivoja, virtana, joka lakkaamatta katkeaa ja jälleen yhtyy...
Minuuden kokemuksena ilman minuutta, tietoisuutena ilman keskipistettä, äärettömämyytenä ahdettuna ihmisen pukuun,
hullunkurisena Kosmoksena, joka murehtii tukan harvenemisesta ja liikakiloista...
Jumaluutena, jonka selkää kolottaa, jonka vatsassa polttelee liika huoli hakatuista metsistä ja maailman näkymättömistä kurjista... Jumalana, jonka vanhan paperin pöly saa aivastamaan... Jumalana, joka hetken aikaa on muistanut olevansa Jumala itse, ääriviivaton.
Runoilijat luonnostelevat sanoihinsa maailman niin kuin sen näkevät. Se on maailma, jossa asioita ja olentoja ei ole erotettu aidoilla.
Runoilijan katse leijailee kaiken yllä kuin haukka, kuin enkeli, joka ei tuomitse mitään näkemäänsä.
Runoilijan katse ulottuu ajan taakse ja kaukaisiin tähtiin - sieltä se ammentaa hetkellisen huoletomuutensa, pullistuen ilosta...
niin että muuttuu keveäksi alkuvoimaksi, muistaa pois nimensä...
muistaa olevansa valoa.
* * *
Ja niin on ohitse se kirkkauden hetki.
Luonnoslehtiseen hahmotellut ääriviivat tummenevat ja putoavat maailman esineiden päälle.
Niiden kovuus tulee jälleen pintaan.
Kaiken valoksi sulauttanut visio sammuu ja mustan tussin jäljet leikkaavat kuin saksilla ihmisen muotoisen paperinuken siihen suureen valkoiseen, joka juuri oli Kosmos.
Mutta jokin muisto säilyy. Jäljelle jää kipinä kirjoittaa esipuhe siihen suureen runoon, joka vanhan mummon kirjahyllystä löytyi.
Jää houkutus olla heittämättä tuleen sitä kirjaa, jossa oli se hauska sana "Kosmos"...
Jos vaikka sukupolven tai kahden päässä olisi joku, joka raottaisi sen kansia vain leikillään ja avaisi samalla oven kaikkeuteen.
* * *
Kosmoksen osa on yksinäinen.
Kosmos voi olla itsensä vain hetken ja vain hulluuden uhalla.
Puhua siitä ja olla hullu. Olla puhumatta ja eristää itsensä jälleen sadaksi vuodeksi paperiseen sarkofagiin...
yksiin kansiin yhden hullun keuhkotautisen ämmän ja irstaan valkopartaisen sedän kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti