lauantai 24. joulukuuta 2011

Himopelaajan päiväkirja: Angry Nintendo Nerd

HYVÄÄ JOULUA 2011!

Tämä ei ole niinkään arvostelu vaan joululahja itselleni ja kaikille jotka tätä sattuvat lukemaan. Mietin mistä olisi kiva kirjoittaa? Mikä olisi sellainen ilmiö tai henkilö, joka olisi liikuttanut minua ja tuntunut merkittävältä myös alkuinnostuksen jälkeen - jotakin mistä jaksaisin turista tuntikausia ilman sen kummempaa otsalohkolla puristettua tahtotilaa?

Vaikka 20 miljoonaa ihmistä olisi kuullut tietystä internet-ilmiöstä, se ei vielä tarkoita että jokainen olisi. Ehkä Suomessakin siis vielä elää muutamia ihmisiä, jotka eivät ole tutustuneet James Rolfen tuotantoon - vaikka heidän mahdollisesti olisi ollut syytä. Ja vaikka he olisivatkin jo nähneet kaikki AVGN-videot, niin ehkä heistä on kiva kuulla jonkun toisen fiiliksiä ilmiön ääreltä.

Kiva on päivän sana, joten aloitan kivalla ja ajankohtaisella videolla: Bible Games


Angry Nintendo (tai Video Game) Nerd, eli AVGN on päässyt ehkä lähimmäksi jotain sellaista mitä kutsuisin "eeppiseksi sukupolvikokemukseksi". Isovanhemmillani oli Talvisota ja Paavo Nurmi, vanhemmillani oli Beatlesit ja Kekkonen - ja meillä 80-luvun lapsilla on Kuusnepa ja 8-bittinen Nintendo.

Olen varma että 2050-luvun teinit joutuvat yleisessä saunassa sietämään sitä, että eläkeläiskamujeni kanssa jaarittelen siitä kumpi oli kovempi, Sonic vai Mario.

Koska pelejä on alusta alkaen yritetty kaupata muun viihteen oheistuotteena, laajenevat niiden kritiikit väkisinkin kommentoimaan populaarikulttuurin myyttejä ja koko länsimaista kulttuuria. Sarjakuvista ja elokuvista tunnetut brändit tuottavat usein huonoja pelejä, mutta tarjoavat loistavia mahdollisuuksia laajaan yleisöön vetoaville ja silti älykkäille kritiikeille:
Teräsmies - Superman (N64)
Batman - Part 1, Part 2
TMNT - Teenage-Mutant-Ninja-Turtles

James Rolfe on about ikäiseni ja olemme lapsena pelanneet monia samoja pelejä samoilla pelikonsoleilla (itse tosin omistin SEGAn, enkä Nintendoa - ja Commodore 64:sen enkä Ataria), mutta se ei ole oleellista. Tärkeintä on se, että tunnistan hänessä samat ilot ja surut - tai ehkä pikemminkin samat turhautumisen ja tylsistymisen tunteet. Videoiden viihdearvo on oikeastaan aivan toissijaista ja tärkeämpää minulle on ollut itsetuntemusta lisäävä oman nörttiyteni kohtaaminen. Peliarvostelujen kautta olen voinut käsitellä lapsuusmuistojani ja säästänyt suuren summan terapiaistunnoissa.

VAROITUS: Seuraava video on vakava, syvällinen ja ihan järisyttävän päräyttävä: the dragon in my dreams


Vihaisen nörtin raivareista näkyy hyvin se, kuinka vielä 80-luvulla useimmat pelit olivat käsittämättömän vaikeita. Niitä ohjelmoivat yksittäiset henkilöt tai muutamien nörttien hikipajat, eikä pelejä testattu koekäyttäjillä ennen julkaisua. Monet peleistä myös suunniteltiin ensin kolikkoautomaateille, ja niiden koko tarkoitus oli olla mahdottomia läpäistä. Ne yrittivät tappaa pelaajan joka käänteessä nyhtääkseen tältä lisää kolikoita. Kun samat pelit käännettiin kotikonsoleille, ei niiden vaikeustasoa ymmärretty tietenkään alentaa. Monet epäsosiaaliset ja aikuiset pelisuunnittelijat (perheettömät opiskelijat) eivät tuntuneet myöskään huomioivan sitä, että useimmat pelaajista olivat pikkulapsia.

80-luvulla peleihin liittyi myös kokonaan toinen filosofia, jota viihdemarkkinoiden tehokkuus ja populistiset myyntistrategiat eivät olleet turmelleet. Valtaväestössä pelaamista halveksittiin ajanhukkana, mutta alan sisällä siihen liitettiin outoa X-sukupolven ihailua. Pelaaja haluttiin nähdä huippuälykkäänä teknologia-ajan gladiaattorina, jonka refleksit hioituisivat täydellisiksi haasteiden myötä.

Katso vaikka elokuvat Viimeinen suuri seikkailu (1984) tai Tron (1982), niin saat esimakua varhaisen tietokoneajan ihmiskuvasta, jossa nörttien (siis kenen tahansa pelien harjaannuttaman sankarin) yli-inhimilliset kyvyt paljastuvat.

Ninja Gaiden (linkki 1): Cinemassacre - Ninja gaiden
Ninja Gaiden (linkki 2): Screwattack - Ninja gaiden
(Kaksi linkkiä siltä varalta että jollakin on samanlainen surkea mokkula kuin meillä, joka temppuilee tiettyjen videoformaattien kanssa.)

Monet ikimuistettavimmista peleistä olivat juuri niitä, joita oli lähes mahdoton läpäistä. Niiden päihittäminen tuntui Mount Everestille kiipeämiseen verrattavalta, äärirajoille pakottavalta saavutukselta - ja teiniviiksien kutina yläleuassa on aina pakottanut miehet tarttumaan mahdottomiin yrityksiin.

80-luvun ihmislajia jalostavat pelaamisen kehityssuunnat jäivät utopiaksi, mutta yhä edelleenkin vihainen nörtti kykenee ilmaisemaan videoillaan nuoruutensa periksiantamaattomuuden ja miehisen itsepäisyyden energiat.

Contra-memories: Gametrailers - Contra

Kuten postmodernin renessanssi-ihmisen ammatinkuvaan kuuluu, on James Rolfe enemmänkin piilosivistynyt diletantti kuin yhden asian velho. Huonojen pelien ohella hän arvostelee huonoja elokuvia sekä tarvittaessa jopa tulostimia, hotellihuoneita, kengännauhoja tai maksullisia vessoja.

Konsolipelien lisäksi James arvostelee klassisia lautapelejä, ja hyväksyy mukaan myös paremmat pelit - niinpä videoihin liittyy paljon positiivisempia nostalgian tunteita. Suosittelen lämpimästi:
Board James: Dragonstrike
Board James: Key to the Kingdom
Board James: Hero Quest
(Päädyin valitsemaan nämä kolme peliä ehkä siksi, että rakastin nuorena fantasia-Ropeja ja elämässäni oli myös larppaus-vaihe.)

Muutamia esimerkkejä loistavan huonoista elokuvista:
CineMassacre:Troll-trilogy
CineMassacre:Inframan
CineMassacre:Laserblast
CineMassacre:Megaforce

Vielä muutamia linkkejä nörtin parhaimpiin peliarvosteluihin:
AVGN: Bible Games II
AVGN: Plumbers dont wear ties

Kyseisen tyypin videoita on vuosien varrella syntynyt yli 300, joten jos huumori yhtään osuu kohdille niin aikaa nielevän addiktion vaara on enemmän kuin todennäköinen. Ladatkaa siis lautaselle reilusti lanttulaattikkoa ennen kuin lähdette nörtti-maratonille.

torstai 22. joulukuuta 2011

Kokeellinen runous, osa 5

Ongelman ydin on tietenkin siinä että hahmotamme rakenteita. Ylläpidämme sääntöjä uskomalla niiden olemassaoloon.

Runous on mytologia. Joka kerta kun merimies kieltää runouden, kaatuu yksi lyyrikko katuojaan ja liiskaa alleen keijukaisen.

Muistan kuinka junissa vielä muinoin oli säväyttävä vessa. Jalallaan kun painoi metallista läppää niin näki kuinka pöntön pohjalla ratapölkyt vilistivät. Sellaisen ikkunan kun saisi kotiinsakin. Heti aamutoimilla paljastuisivat elämän ohikiitävät realiteetit.

Vielä lapsuudessani junan vessaa ei kukaan olisi kutsunut taiteeksi. Se oli vain heiluva, tärisevä ja vaivaannuttava koettelemus - ja pönttö valitettavasti toimi niin kätevästi, ettei sille tarvinnut kehittää korvaajaa.

2100-luvun huvipuistoissa tulee olemaan 1900-luvun junan vessaa vastaava laite, ja ihmiset maksavat siitä, että pääsevät järisyttävässä vauhdissa kurkistelemaan pienestä reiästä ja linkoamaan pökäleensä jonkun vähäpätöisen kirkonkylän pientareille.


OMAT VAHVUUDET

Uuden etsintä on piiloutumista siinä missä vanhaan takertuminenkin. Persoona on pyrkimys kompensoida heikkouksia. Tasapaksun, tasavahvuisen tekstin täytyy olla hiton loistava, koska sillä on niin valtavasti kilpailijoita historiassa. Kätevämpää on eklektisesti valikoida piirteitä, jotka korostavat kirjoittajan vahvuuksia - kustomoida tekstityyppi, joka soveltuu omaan anatomiaan.

Kokeellinen runous järjestää eräänlaiset paraolympialaiset niille, joita ei kiinnosta mitellä voimiaan Dostojevskin tai Shakespearen kanssa. Ja tietenkin suurin osa historian suurista kirjailijoista tunnetaan siitä, että he omana aikanaan välttelivät virallisia kisoja ja kehittelivät omia lajeja saadakseen tehdä juuri sitä mikä heille oli luontevinta.

Proosakirjallisuudessa on jo pitkään hyväksytty tietyt genret: romanssit, dekkarit, scifi, fantasia, aikalaisromaanit, historialliset romaanit jne. Kullakin on omat harrastajakuntansa ja omat konventionsa.

Runoudessa tällaisia jaotteluja on vieroksuttu. Ehkä syynä on aktiivisen harrastajakunnan vähäisyys. Ei ole varaa pirstoa lajia enää sen pienempiin osiin. Todennäköisesti asiaan sitäkin enemmän vaikuttavat koulukuntarajojen häilyvyys sekä runoilijoiden omat mieltymykset. Yleensä runoilijat eivät tykkää minkäänlaisista määrittelyistä tai leimoista.

Selkeistä tapauksista melkein ainoana tulee mieleen Arto Lappi. Hän tuskin loukkaantuisi jos hänen sanottaisiin kirjoittavan enimmäkseen "mitallista runoutta".

Itse esimerkiksi en ajattele olevani "lavarunoilija", vaikka jonkin verran olenkin kirjoittanut harkitun "lavallista runoutta". Melkein kaikki runoilijat jossain vaiheessa kokeilevat melkein kaikkia runouden tyylejä. Itsekin olen joskus harjoituksen vuoksi kokeillut sonetteja ja kalevalanmittaa - mutta ne ovat jääneet enemmänkin yhden illan jutuiksi.

Runouden lukijaystävällisyys saattaisi parantua, jos runouden tyyleistä saisi helpommin tolkkua - mutta toisaalta lukijaystävällisyys on vähän kuin uudempi junan vessa: liian turvallisessa, aukottomassa maailmassa jää kokematta ratapölkkyjen lumoava juoksu.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Kokeellinen runous, osa 4

Kokeilut ovat runoudessa elintärkeitä. Ne tehostavat kielen ilmaisuvoimaa ja tekevät mahdolliseksi sellaisten asioiden tutkimisen, jota yleisen kielen käsitteet eivät edes havaitse. Sanat ja puhetavat vakiintuvat käytössä jolloin niiden yllättävyys ja nuoruudennotkeus katoaa.

Vanhat ja tehottomat käsitteet eivät kuollessaan heti poistu käytöstä ja maadu mullaksi vaan ne jättävät pitkäaikaisia ja huomaamattomia jälkiä henkiseen ekosysteemiimme. Voisi siis sanoa, että jossain tuolla kollektiivisen piilotajuntamme meressä pyörii tarpeettomista muovipusseista muodostunut valtava lautta, jonka olemassaolon vain kielen ammattilaiset uskaltavat tiedostaa.

Tätä kertakäyttöisen verbaalisen roskan merta ei edes tarvitse olettaa joksikin jungilaiseksi myytiksi, sillä tiedämme internetin sisältävän miljoonia keskusteluketjuja, joita kukaan ei ole lukenut tai päivittänyt vuosiin - ja tiedämme kirjastojen ja kirjakauppojen säilyttävän tuhansia romaaneja, joita kukaan ei ehdi lukea.

Monet nykyään kliseiset kielikuvat ovat joskus olleet tuoreita ja herkullisia, mutta sanat ja fraasit ovat tietenkin eri asia kuin kielen "rakenne" - mistä on oikeastaan helvetin vaikea edes puhua, ellei käytä runoutta esimerkkina. Rakenteen voisi ymmärtää vaikkapa jonkinlaiseksi kommunikaation tai maailman aistimisen käyttöliittymäksi.

Maailman muuttumisesta voi kertoa yksinkertaisin esimerkein. Sana hymiö ilmaantui suomen kielen sanastoon vuonna 2000 ja about samaan aikaan kenen tahansa suusta saattui tulla painoindeksi. Sana kasvihuonekaasu pistettiin merkille vuonna 2003, ja sen kanssa vuoden tulokkaan tittelistä kilpaili ylikoulutettu. Jos mennään 90-luvulle niin päästään jo käsitteisiin, joita ilman tuntuisi vaikealta elää: sinkku, nörtti, tekstari jne.

Jos oletetaan, että keskimääräinen kielenkäyttäjä tuntee 10.000 sanaa, on tapahduttava myös jonkinlaista luonnollista poistumaa. Kuolleita tai kuolevia sanoja ylläpitävät vanhemmat sukupolvet sekä tietenkin kirjat, ja klassikkokirjoja lukevien ihmisten sanavarasto onkin laajempi - tosin on suuri ero sen välillä käyttääkö henkilö jotakin sanaa aktiivisesti vaiko vain ymmärtää sen merkityksen (tietyssä kontekstissa).


Strutsut ja jäsyrit

Mutta vielä sananen rakenteista. Joskus tuntuu hölmöltä edes puhua koko asiasta, kun heti eksytään strukturalismin ja jälkistrukturalismin teoreettiseen kädenvääntöön. Itse tunnusta saman tien olevani strukturalisti niin päästään siitäkin.

Uskon, että on olemassa näkymättömiä henkiä tai voimia, jotka vaikuttavat elämäämme. Näitä henkimaailman olioita ovat esimerkiksi "normi", "skeema" sekä "kulttuuri". Kyseisiä asioita ei voi tutkia mekaanisilla laitteilla, eli esimerkiksi mitata niiden painoa tai läpimittaa - ja tästä syystä jotkut luonnontieteilijät kiistävät niiden olemassaolon. Itse kuitenkin uskon niiden olemassaoloon ja se tekee minusta "strukturalistin". Strukturalisti uskoo myös, että psykologian, kielentutkimuksen, kirjallisuudentutkimuksen, antropologian, historian tai sosiologia keinoin voimme löytää keinoja ohjailla näitä ihmisluonnon näkymättömiä voimia ja lepyttää Kulttuuria, Yhteiskuntaa, Muotia sekä muita humanismin epäjumalia.

Jälkistrukturalistit eivät ole läheskään niin yhtenäinen ryhmittymä kuin strukturalistit. (Koska sana on niin pitkä niin käytän tästä edes lyhennettä JÄ-STRU tai suomalaisittain JÄSYRI). Jäsyrejä yhdistää lähinnä vain se, että he menevät teoreettisuudessaan ja hybriksessään vieläkin pidemmälle - he katsovat ohittaneensa sen vaiheen, jossa ihminen on alisteinen Kulttuurille ja tämän kätyreille - tai päin vastoin: että strutsujen kamppailu on turhaa, sillä Kulttuuri ja Talous ja Muoti ovat mahdottomia hallittavaksi. Strutsut kuvittelevat liikoja, kun he uskovat ihmisen kykenevän koskaan hallitsevan rakenteita - sillä rakenteet reagoivat välittömästi kaikkiin tulkintayrityksiin ja muuttuvat joksikin toiseksi.

Jos yhdellä adjektiivilla tulisi mitata strutsujen ja jäsyrien eroa niin strutsut ovat tyypillisesti optimisteja ja jäsyrit puolestaan yks v*tun hailee.

Mitallinen runous oli strukturalismin kulta-aikaa, koska rakenteet oli niin helppo havaita: runo oli teksti, jossa esiintyi loppusointuja, säerakenne, toistoa, lyyrisyyttä, minäpuhuja jne. Modernia vapaamittaista runoutta kritisoitiin siitä että se ei ollut runoutta. Eihän tämä ole runoutta, kun ei tässä ole...! (Ah, miten yksinkertaista silloin olikaan kirjoittaa kritiikkejä.)

Strukturalismi on kuitenkin ymmärretty läpeensä väärin, jos sen ajatellaan johtavan tällaiseen typeryyteen. Eiväthän struktut suinkaan väitä rakenteiden olevan pyhiä. Päin vastoin monet strutsut halusivat paljastaa rakenteet vain siksi, että voisivat repiä ne kappaleiksi. Varhaiset feministit esimerkiksi kartoittivat "yhteiskunnan maskuliinisia ja sortavia rakenteita" vain kyseenalaistaakseen ne ja herättääkseen ihmisten tietoisuuden. (Strukturalismilla on yhtymäkohtia formalismiin, mutta ne eivät ole sama asia.)

Kokeellinen runous tuo näkyviin tai kyseenalaistaa rakenteet, joiden kautta tunnistamme jonkin tekstin runoudeksi. Aiemmin totesin, että Teksas, sakset on vaikea sijoittaa kategoriaan "runous" tai "proosa". Teos lainaa myös internetistä enemmän kuin pelkkiä sitaatteja - myös jotain sen kaoottisesta rakenteeesta. Harry Salmenniemen uusin teos on nimeltään Runojä - siis jälleen vähän kuin runoja, mutta ei kuitenkaan.

Kokeilut ovat tarpeellisia yksilön energioiden vapauttamiseksi sekä kulttuurin uudistumiskyvyn säilyttämiseksi - minkä lisäksi sanoilla leikkiminen tuottaa paljon pyyteetöntä iloa. Ei ole siis mitään syytä miksei strktrlst voisi nauttia runouden uudistuksista ihan kuten jälkifruktoosi.


Strukturalismin puolustuspuhe

Jälkijästillistymisen myötä eurooppalaisessa akateemisessa ajattelussa on tapahtunut kaksi suunnanmuutosta, jotka itse vakavamielisenä strutsina koen ongelmallisiksi. Ensinnäkään en ollenkaan haluaisi aliarvioida tiedostettujen rakenteiden mindfuck-voimaa. Monet miljoonayleisöjä keräävät elokuvat sekä hittibiisit on tarkoituksellisesti tuotettu menestyviksi - niiden valmistuksessa on käytetty valmiita tehokkaiksi havaittuja kaavoja. Strukmu voi kulttuurin alalla tehdä töitä näiden rakenteiden pönkittämiseksi - mistä yleensä maksetaan enemmän - tai sitten hän voi keskittyä yleisen tietoisuuden lisäämiseen, minkä johdosta rakenteiden voima heikkenee.

Tässä syntyy eräänlainen reklektiivinen tasapainotila, jonka tarkasta analyysistä saattaisi joku ansaita taloustieteen nobelin: kun tietoisuus kasvaa, rakenteet heikkenevät - minkä seurauksena ihmisten mielenkiinto rakenteisiin myös heikkenee, koska ne eivät enää hallitse samalla tavoin heidän elämäänsä - mutta tästä mielenkiinnon heikkenemisestä taas seuraa yleisen tietoisuuden lasku, mikä puolestaan johtaa rakenteiden vallan lisääntymiseen, minkä markkinamiehet vaistoavat ja käyttävät hyväkseen.

Yleensä kirjallisuutta opiskelleet tai kirjoja ikänsä harrastaneet ihmiset pitävät dekkarikirjallisuutta alempiarvoisena, koska se nojaa niin avonaisiin ja ilmeisiin koukkuihin lukijan mielenkiinnon vangitsemiseksi. Toisaalta dekkareja aktiivisesti lukevat ihmiset kyllä varsin hyvin tiedostavat genren rakenteet ja dekkarit itse asiassa varsin paljon koettavat kikkailla näillä odotuksilla - siltikin, uskon dekkareiden enimmäkseen vetoavat suuren lukijakunnan turvallisuudentunteeseen. Ne ovat vähän kuin aikuisten teletappeja: aina ne samat neljä hyypiötä hengaavat ruohoisilla kummuilla ja taivaalla kikattaa vauvankasvoinen aurinko. Sitä saa mitä tilasikin: rikoksen ja sen ratkaisun.

Myös runoudessa tiettyjä tuttuja ja tunnistettavia rakenteita on syytä olla väheksymättä, sillä ne ovat yhä ilmaisuvoimaiksia. Niinpä kriitikolla on mielestäni oikeus todeta kikkailevan runon menettäneen tehoaan kikkailujen vuoksi.

Jotkin rytmillisesti kammottavat kokeilut ovat yksinkertaisesti huonoja, koska niiden seurauksena runon rytmi on kammottava. Samoin voivat yllättävät yhdyssanat tai katkeavat lauseet olla vain yllättävän huonoja yhdyssanoja ja väärään aikaan, väärästä kohdasta katkeavia lauseita. Mutaatiot geeneissä johtavat useammin kehityshäiriöön tai syöpään kuin yksilön kilpailukykyä parantaviin ominaisuuksiin - ja vähän samoin kielikokeilut useimmin vievät tekstiä huonompaan suuntaan.

Kokeiluista valtaosa tapahtuu runoilijan päässä tai muistivihkossa ja vain mielenkiintoisimmat päätyvät julkaistuihin teoksiin. Räikeät ja huolettomasti valikoidut kokeilut tuottavat helposti hämmennystä aiheuttavia, lukukelvottomia runoja, jonka viestistä tai filosofisista pyrkimyksistä ei kukaan tajua mitään - ellei lukija sitten silkkaa hyväntahtoisuuttaan halua palkita kirjoittajaa hyvästä yrityksestä... mitä sitäkin tietysti sattuu, vasinkin jos liikaa kunnioitetaan runoilijan etuoikeutettua neroutta ja sen sallimia vapauksia.


Viimeinen väliotsikko

Aloituslause: "Toinen strukturalismin yhä pätevä piirre liittyy... X". Esimerkki:___________. Argumentti 1:_____________. Keventävä välikommentti:_____________. Argumentti 2:____________.

Kirjoituksen kokoava aforistinen lause:______________. Henkilökohtainen kannanotto, joka tuntuu aforistiselta ja yleispätevältä, mutta joka toisessa tilanteessa paljastuisi hyvinkin subjektiiviseksi:_______________. Viittaus historialliseen henkilöön, joka antaa arvoa lähestyvälle loppukaneetille:_______________. Henkilön yhdistäminen strukturalismin perinteeseen. Pointti: "myös rajoituksia ja säännönmukaisia rakenteita tarvitaan luovien energioiden vapauttamiseksi".

Keventävä, ajankohtainen toteamus ennen loppukaneettia:____________. Viimeinen, uutta näkökulmaa avaava katkelma, joka antaa ymmärtää, että on tulossa vielä kokeellisen runouden esseen viides osa:____________________. Tiivis ja uskottava päätöslause: Iso alkukirjan - subjekti - verbi - objekti - piste.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Kokeellinen runous, osa 3

Edellisen kirjoituksen jälkeen mieleeni muistui monia Kiiltomadon keskusteluja, joita käytiin foorumin anonyymeinä ja villinä vuosina. Jotkut kirjailijat kuulemma kirjoittivat useammalla nimimerkillä ja loivat yksinään keskusteluja niiden välille - kun taas joidenkin nimimerkkien takana oli useampien henkilöiden kollektiivi.

Ne olivat taianomaisia aikoja itselleni, koska muutoin en olisi voinut kuvitellakaan, että väittelisin (2001 asuin Haminassa ja 2002-03 Kauniaisissa) Tapani Kinnusen, Pauliina Haasjoen, Kirsti Ellilän ja monien muiden ympäri Suomea asuvien oikeiden kirjailijoiden kanssa. Harmi ettei niitä keskusteluja enää pääse tutkailemaan, kun Kiiltomatoon asetettiin ensin liiallisen trollaamisen takia kirjautumispakko ja sitten myöhemmin se muuttui asteittain pelkäksi kritiikki-palvelimeksi - tosin Suomen parhaaksi sellaiseksi.


UUDET PAIKKAKUNNAT OVAT KOKEILU JO SINÄNSÄ

Olen kasvanut Lappeenrannan Joutsenon-kaupunginosassa ja vähän päälle 20-vuotiaana suhtautumiseni Helsingin tai Turun meininkiin oli aika erilainen. Minua ylipäänsä ahdisti olla liian pitkään kaupungissa - pidin helsinkiläisiä kopeina ja ylimielisinä. Kesäisin kaipasin Saimaan rannalle. Ikävöin hiljaisuutta ja hitaampaa elämänmenoa. Viikonloppuisin matkustin kotiin tapaamaan kavereitani. Olin onnellinen, kun sain ekana yliopistovuonna asuinpaikan Kauniaisista, sillä muuten olisin saattanut angstailla jossain Itä-Helsingin opiskelijaslummissa.

Kiiltomadossa kritisoin runouden turkukeskeisyyttä ja helsinkikeskeisyyttä 90-luvulla. Suurin ongelma oli mielestäni se, ettei maaseudun ja pienten kaupunkien runoilijoilla ollut juurikaan mahdollisuuksia päästä julkisuuteen - ja sitä myöten kirjoittaa auki pikkupaikkakuntien ihmisten vaiettu elämä. Maailman paras elokuva tuohon aikaan oli mielestäni Luukas Moodyssonin F*cking Åmål, koska se tuntui olevan ainoa minkäänlainen yritys taistella Tokion, New Yorkin ja Pariisin mahtavuutta vastaan.

Ymmärrän yhä edelleenkin perussuomalaisten vitutusta siltä osin, että maaseutu esitetään maamme valtamedioissa lähinnä vain ankeitten uutisten kautta. Pikkupaikkakunta pääsee lööppeihin, jos siellä tapahtuu rasistisia rikoksia, auto-onnettomuus tai syntyy kaksipäinen vasikka. Vaikka joku kuvaisi runossaan kuinka hienosti kokemuksiaan pellon laidalla, se harvoin kiinnostaa suurten kaupunkien runopiirejä.

Nyt kun muistelen kulunutta vuosikymmentä niin voin nähdä miten johdonmukaisesti olen - lähes tiedostamatta koko asiaa - seurannut Kiiltomadossa 2001-2003 asettamaani tavoitetta. Suurin unelmani oli, että muuallakin Suomessa tapahtuisi jotakin ja että muuallakin annettaisiin lahjakkaille ihmisille mahdollisuus - ja poetry slam oli täydellinen ilmiö tähän tarkoitukseen. On ilmeistä että halusin mukaan.

Osallistuin slämeihin Helsingin karsinnoissa 2003 ja vaikka en heti voittanutkaan niin pääsin kuitenkin Turun finaaliin. Sittemmin olen käynyt finaaleissa myös Kuopiossa ja Kotkassa - ja tavannut runoilijoita Oulusta, Lahdesta, Tampereelta ja Jyväskylästä.

En usko että slam antaa ihan oikeaa kuvaa maamme runouden tyypeistä ja tyyleistä. Lavalle valikoituvat ja siellä pärjäävät vähän erilaiset temperamentit. Kaikilla ei ole pokkaa osallistua ja tulkita tekstiä sillä voimalla jonka se ansaitsisi. Myöskään baariyleisöstä valikoitu raati ei aina tajua kaikkien tekstien jujua. Pisteet saattavat erota hyvinkin radikaalisti ja usein voittajaksi valikoituu hyvä esiintyjä, jonka tekstit ovat sopivanlainen ketään ärsyttämätön kompromissi. Olen nähnyt monien hienojen tekstien tuhoutuvan joko runoilijan omaan ujoon muminaan tai tuomareiden ymmärtämättömyyteen - mutta slameissä onkin hienointa se, että siellä saa halutessaan huutaa buuata myös tuomareille - ja runoilijaa voi käydä erikseen jututtamassa väliajalla.


MUOVIN KUKKIA URBAANIN SELVIYTYMISEN KOKEILUNA

Kirjoittamieni runojen pinnan alta löytyy hyvinkin kokeellisia pyrkimyksiä. Olen halunnut löytää keinoja, jolla kaupunki avautuisi maaseutulaiselle tai toisin päin. Ennen Muovin kukkia, vuosina 2002-2007 tein kolmekin eri runokäsikirjoitusta, joista eniten on jäänyt kaivelemaan Lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa, toiselta nimeltään Hiidenkirnu. Olen säännöllisesti esittänyt kokoelman runoja ja haluaisin vieläkin julkaista sen jossakin muodossa. Saa nähdä keksinkö jotain ratkaisua.

Lainatut kumisaappaa lonksuvat jalassa(2006) on nimensä mukaisesti runollinen matka syrjäseutusuomen jalanjäljissä. Kokoelman runoissa nostalgisoidaan järvenrantamökkejä, hyttysiä ja lannan tuoksua. Mielestäni löysin hyvän balanssin vilpittömyyden ja ironian välillä ja ihmettelin miksei mikään kustantamo tarttunut siihen. Uskon että se olisi runokirjaksi myynyt ihan kiitettävästi - mutta sehän ei ole päätarkoitus runojen julkaisemisessa.

Muovin kukkia oli vasta myöhempi yritykseni löytää yhdistävä näkökulma urbaanin ja agraarin välille. Kirjoitin runoja tällä kertaa Helsingistä, mutta pienen, yksinäisen ja ahdistuneen ihmisen silmin. En väitä, että näkökulma olisi yhtään sen onnistuneempi - todennäköisesti vain ehdin kehittyä kirjoittajana niin että sain sen paremmin toimimaan. Päädyin tekemään juuri sitä mitä olin vastustanut, eli pömpöttämään Helsingin asemaa ainoana relevanttin runoilemisen aiheena.

Asuinhan nyt Helsingissä, eli miksi en kirjoittaisi siitä? Minkä lisäksi olin pieni, yksinäinen ja ahdistunut.


INTERNET YHDISTÄÄ

Suomen paras julkaisematon runoilija asuu Kokkolassa. Tiedän sen, koska seuraan mitä internetissä tapahtuu. Nykyään runous ei ole enää niin helsinkikeskeistä, koska siitä on tullut internetkeskeistä.

Internetistä voi löytää samanmielisiä uusia kavereita, mutta kaikkein tärkeintä on se että internetistä kohtaa myös erimielisiä tuntemattomia.

Kuvitellaan pikkupaikkakunnan runoilija, jota kaverit ymmärtävät, mutta jonka runoille kustantamot kaukana Helsingissä eivät lämpene. Hänkin tarvitsisi tiukkaa palautetta kehittyäkseen kirjoittajana.

Ainahan kaverit ymmärtävät. Heillä on samat taustatiedot, samat puheenaiheet, sama puhetapa ja yhteinen kokemusmaailma. Totta kai pienen paikkakunnan kaveriporukka tahtoisi korottaa jalustalle henkilön, joka tulkitsee heidän tunteitaan.

Mutta valitettavasti vain suuren kaupungin pienellä kaveriporukalla on suoria yhteyksiä kustantajiin ja he tulkitsevat kustannusliikkeille likeisiä tunteita.

Runoilijoiden kaveripiirit... valtaisa ongelma. Kukapa ei olisi jäävi sanomaan yhtään mitään kenenkään runoista, kun kaikki istuvat perjantaisin saman tuopin ympärillä ja päivittävät iPhonella Facebook-statuksiaan niin että ne hauskasti rimmaavat keskenään.

Julkaisseen runoilijan pitäisi tarkoituksellisesti muuttaa Pihtiputaalle tai Kiteelle kuvatakseen todellisen suomalaisen elämän sisältöjä - ottaa etäisyyttä kaikkiin kehuskelijoihin ja koko siihen elämäntapaan, joka ajaa kirjoittamaan vain kirjoittamisesta ja runoilemaan vain runoteknisiä kokeiluja.


EI-KOKEELLISUUDESTA

Kokeilullisuudestaan huolimatta - tai juuri sen tähden - runoudesta on tullut hyvin itseriittoinen diskurssi. Mistä kokeellinen runoilija runoilee? Mitä hän yrittää ilmaista? Yleisen tulkinnan mukaan Esim. Esa ja Teksas, Sakset ovat runokirjoja, jotka tahtoivat sanoa: näinkin voi kirjoittaa! Tämäkin voi olla runoutta!

Niin kai. Mutta samaan aikaan vaietaan niin monesta ei-kirjallisesta aiheesta, että se tekee kipeää. Kokeilu tahtoo epäsuorasti sanoa että äidinkielessä on jotain vialla. Jokainen parisuhteessa elävä tietää, että pelkkä "keskustelun" nostaminen keskustelun aiheeksi tarkoittaa, että nyt tulee moitteita.

Kielen voi myös häivyttää niin että muut aiheet pääsevät esiin. Parhaimmillaan ei-kikkaileva kieli on niin sujuvaa, että kielen olemassaoloa pistä merkille. Omien ihanteitteni runokirja olisi sellainen, jota lukiessaan ei edes huomaisi sanoja ja lauseita. Kirjasta vain välittyisi juttujen ja ilmiöiden sellaisuus.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Kokeellinen runous, osa 2

Jatkan taas suht randomilla pakinoinnilla.

"On paljon helpompaa kirjoittaa
jotain kokeellista
kuin mitään merkityksellistä
."
- O-P Uusitalo



RUNOILIJOIDEN JAKAMINEN JOUKKUEISIIN

Ennen taistelun alkua runoilijat
jaetaan kikkailijoihin ja ei-kikkailijoihin.

Kikkailijoita on leegio,
mutta harva heistä jää ihmisten mieleen.

Uuno Kailaat ja Arto Mellerit muistetaan,
mutta avantgardistit tulevat ja menevät
muodikkaiden kokeilujensa mukana.

Kikkailijoista keskustellaan runouslehdissä,
ja heidän kirjansa löytyvät aina
kirjastojen uutuushyllyistä - löytyvät,
koska eivät koskaan ole lainassa.

Ei-kikkailijat eivät kikkaile, koska
uskovat kielen olevan ensi sijassa
kommunikaatiota. Heillä on jokin pointti
jonka he tahtovat välittää.

Erikoiset runokeinot eivät ole heille arvo sinänsä
vaan väline
ajatusten ja tunteiden herättämiseksi.

Silloin kun konservatiivisempi ilmaisu riittää,
turvautuvat ei-kikkailijat siihen,
ja kikkailevat vain äärimmäisessä hädässä.



Yllä oleva sisäpiirin vitsi viittaa joitakin kuukausia sitten ilmestyneeseen antologiaan Vastakaanon (Poesia 2011), joka esittelee uuden vuosituhannen kokeellista runoutta. Minutkin mainitaan kirjan esipuheissa sen perinteisemmän runoilmaisun jatkajaksi, johon vastakaanonin kokeilut koettavat erinäisin tavoin tarjota vastavoimia. Kuulun nyt siis ainakin muodollisesti runouden konservatiivipuolueeseen.

Runopoliittinen urani on itse asiassa jatkunut jo melko pitkään, sillä kritisoin kikkailevia runoilijoita jo Kiiltomato.net:in keskustelupalstan kultaisina vuosina 2001-2003. Silloin puhuttiin vielä Turun ja Helsingin koulukunnista tai pointti-runoilijoista - joita pian seurasivat murrerunot, proosarunot, lavarunous sekä flarf.

Kansa rakasti murteilla kikkailevia runoilijoita, vaikka kriitikot olivatkin vähän että "Meh!". Proosarunoilijoista Saila Susiluoto saavutti lähes välittömästi klassikon aseman, ja Anja Erämajasta tykättiin laajalla rintamalla. Poetry slam toi amatöörit lavoille siihen vähän kuuluikin se, että yleisössä heräsi myös myötähäpeän tunteita - olihan kyse juuri laatukriteerien täydellisestä alentamisesta ja siitä kuka tahansa sai sanoa sanansa. Flarf jatkoi tätä tarkoituksellisesti nolostuttavan kansanomaisuuden linjaa ja Teemu Mannisen ja Tytti Heikkisen iloisen ajankohtaiset roolirunot veivät kansankielisyyden ja nettidisurssit epäloogiseen päätökseensä.

Muutamaan vuoteen kukaan ei heittänyt pöytään kikkailu-korttia, vaikka koko ajan joka suunnalla tapahtui paljon muutoksia. Sitten tulivat Esim. Esa ja "nippukritiikki". Kotimaisen kikkailu-skenen kohtalo ja nykytila alkoivat yhtäkkiä hämmentää, kun toisaalta varsin kikkaileva teos palkittiin Helsingin Sanomien esikoispalkinnolla - ja toisaalla taas kokonaista komppanjaa kikkailijoita oltiin taluttamassa hirttolavalle.

Mitä tapahtui? Miksi kikkailu alkoi jälleen ärsyttää niin monia? Miksi runoutta syyttiin taas elitistismistä kuten 90-luvun vuosina? Miksi myös kokeelliset runoilijat kokivat tulleensa loukatuiksi, koska kriitikot eivät enää ymmärtäneet heitä?


KRITIIKIN VAIKEUDESTA

Omasta mielestäni Jukka Petäjän nippukritiikistä noussut kohu oli aika lailla suhteeton. Suurin osa siihen reagoineista bloggaajista vain vaistosi hetkensä tulleen ja halusi mukaan - kun kerrankin kohistiin runoudesta! Varmaan olisin itsekin sanonut siitä jotain, jos olisin siihen aikaan vielä kirjoittant blogia. Tutkin Facebook-kavereitteni ketjuja, mutta siihen se sitten jäikin.

On selvää, että runouden arvostelemisesta on tullut hyvin vaikeaa. Runoudessa ei ole enää selkeitä arvostelukriteerejä, koska ne on aika kattavasti dekonstruoitu kuluneen sadan vuoden aikana. "Arvostelu" on johdettu sanasta arvo - eikä kukaan enää ääneen uskalla tunnustaa mitään arvoja. Sellaiselle suorastaan naurettaisiin, sillä arvot koetaan rajoittaviksi ja pahimmillaan jopa loukaaviksi.

Kokeileva runous on kokeilevien jättiläisten hartioilta avautuvan näkymän pois-oppimista, eikä "omalla äänellä" ole vertailukohtaa. Jokaista kokeilevaa runoteosta varten täytyisi kehittää aivan oma kritiikin kielensä, ennen kuin olisi mahdollista sanoa missä määrin ne onnistuvat siinä mitä yrittävät - sikäli kuin yrittävät yhtään mitään.

Ainoa keino tehdä mielekästä kritiikkiä on välittömän kokemuksen subjektiivisessa erittelyssä: siis toisin sanoen fenomenologisessa tekstin kohtaamisessa ja siitä heräävän kokemuksen avaamisessa. Tämä taas on ristiriidassa sen kanssa, että kritiikin odotetaan olevan myös hermeneuttisesti ymmärtävää. Kriitikon tulisi jotenkin päästä välittömän kokemuksen tuolle puolen ja löytää tulkintoja, jotka miellyttäisivät kirjailijaa (jonka intentiota ei kuitenkaan teorian mukaan tulisi huomioida). Jos kritiikki ei miellytä kirjailijaa, hän suuttuu ja kirjoittaa vastineen blogiinsa - tai hänen teoksensa paremmin ymmärtävät suuttuvat ja kirjoittavat blogiinsa.

Ylipäänsä kriitikon on melkein pakko olettaa, että jos kritiikissä on vilpittömästi eritelty yksityistä lukijakokemusta niin joku eri tavoin lukeva henkilö kirjoittaa hänen kritiikistään tyrmäävän metakritiikin - ja kun hitto soikoon runoteokset nykyään edellyttävät sitä, että lukija täydentää niitä ja tekee oman tulkintansa niin kritiikin julkaiseminen on miltei sosiaalinen itsemurha.

Ymmärtää täytyy - mutta ei saa ei saa olla alentuva muita lukijoita kohtaan ja analysoida teosta puhki. Ja kirjailijaa ei saa kohdella silkkihansikkain - mutta toisaalta jos jostain on eri mieltä niin sitä ei saa sanoa ilman, että samalla reflektoi omia sanomisen syitään ja palauttaa ne siihen traditioon, josta kirjailija tahtoo poiketa, mutta sekin on tehtävä varoen, sillä kriitikon tehtävä ei ole saarnata minkään esteetiikan puolesta - koska sitten sen estetiikan puolustajat suuttuvat ja väittävät kriitikon määritelleen väärin heidän pyrkimyksensä...


KIKKAILUN ELITISMISTÄ

Runouden kokeilut eivät tapahdu kulttuurisessa tyhjiössä. Ennen kuin kukaan voi suorittaa onnistuneita kokeiluja tai ymmärtää jonkun toisen aikaansaamien uudistusten arvon, hänen täytyy melko laahasti tuntea kirjallisuuden historiaa. Kokeilujen kontekstina on konventionaalinen tekstien tuottamisen tapa - joukko oletuksia, joihin nähdet ne ovat radikaaleja ja tuoreita.

Suurinta osaa ihmisistä kokeellinen runous ei kiinnosta, koska he eivät tunne kirjallisuuden historiaa tai 2000-luvun runoskeneä kyllin hyvin tunnistaakseen kokeiluja minkään arvoisiksi suhteissa aiempiin kokeiluihin. Ainoaksi kriteriksi jää se, että puhutteleeko kokeileva teksti pelkästään tekstinä - ja kuten me reaktioista näemme, sitä harva kokeilu oikeasti tekee.

Vaikka kaikilla ihmisillä heidän tietämättään on jossain jo kirjoitettuna runo, joka välittömästi muuttaisi hänen elämänsä, on tuollaisten runojen etsinnän välittömästi aloittamisen täysin kohtuuton oletus. Miksi lukea läpi tuhatta runoa, joka ei avaudu - runoa, joka on kirjoitettu jollekin muulle? Jotta runous voisi toimia epätodennäköisimmän kautta, on sen ensin tehtävä vaikutus yleisemmin ymmärrettävillä keinoilla - ja useimpien ensikosketus taiteisiin on sukupolveen tai elämäntilanteeseen sidonnainen. Taide puhuttelee meitä jonkin yleisemmän kautta ensin (tyttökirjat, poikakirjat, Harry Potterit ja Star warsit) ja vasta myöhemmin tarjoaa yhä syveneviä, mutta silti tunnistettavia tulkintoja yksityisen elämän kokemuksista. Runouden kustomoitu ilmaisu mahdollistaa inhimillistä kohtaamista yksityisellä tasolla - tavoittaen henkilökohtaisia kokemuksia, joita koulujen tai päivälehtien kaikille-jotain-heti-kieli ei läpäise.

Ilmaisun haastavuus ja kokemusten yksityisyys ovat kuitenkin eri asia kuin kikkailu silkan kikkailemisen vuoksi. Myös runouden itsensä vuoksi suoritetuilla kokeiluilla on oma marginaalinen yleisönsä: joukko aktiivisia ja uteliaita (kaikenlaisen kirjallisuuden) lukijoita, jotka asteittain ovat itseopiskelleet itsensä myös runouden sisälle, kirjallisuuden opiskelijoita - sekä kirjoittajia, joita kokeilut kiinnostavat kokemuspisteinä ja sosiaalisena pääomana.

Juuri tämä kulttuurisen pääoman vaatimustekee lajista elitistisen. Portin avautuminen vaatii kokonaisen nipun avaimia. Henkilö, joka kyllin monta vuotta on harrastanut jotakin lajia, ei enää osaa erottaa mitkä hänen kognitioistaan kuuluvat "yleissivistykseen" ja mitkä on rajattu kapealle ammattikunnalle. On vaikea kirjoittaa niin, ettei tekstiin lipsahtaisi sivistyssanoja ja intertekstuaalisia viittauksia. Lukijaa koskevat oletukset tapahtuvat usein tiedostamattomasti ja kun kaverit ovat kirjailijoita, katoaa lopullisesti todellisuudentaju kaikesta siitä mikä on kansantajuista ja mikä ei.

Kikkailijat eivät tunnu tajuavan miten paljon taitoa ja henkisiä resursseja vaatii, että ei kirjoita "omalla äänellään", eli vain itselleen ja parille kaverilleen - vaan että kaiken aikaa tiedostaa kulttuurisen kehyksen, jossa tekstistä tulee ymmärrettävää ja mielekästä. Kun kikkailijoita syytetään sisäsiittoisuudesta ja masturbaatiosta, se on vain reatio siitä, että lukija sittenkin osaa tulkita tekstin ruumiinkieltä - että hän huomaa milloin hän ei ole tervetullut. Moni runoilija on talossaan töykeä isäntä, joka ei vaivaudu tervehtimään tai tarjoa vieraalle tuolia ja kahvikupillista - eikä suostu puhumaan mistään muista asioista kuin niistä, joista on itse kiinnostunut. Kikkailun taustalla on narsismia ja tarkoituksellista etäisyyden ottamista tavallisuuteen (kuten aina muuttuvissa vaatemuodeissa).

Mitä sitten ei-kikkaileva runous tahtoo olla? Voin vain vastata omasta puolestani: ihmisläheistä, huomaavaista, kodikasta, läsnäolevaa. Jos se vaatii kompromisseja ilmaisun omaperäisyydessä tai jännittävyydessä niin olkoon sitten niin.

torstai 15. joulukuuta 2011

Kokeellinen runous, osa 1

Niputan yhteen kolme pienempää pakinaa, kun en malta julkaista niitä erikseen. Näitä voi lukea eriksen tai yhdessä - ajatus on syntynyt aika pitkälti eri yhteydessä ja eri aikoina, sikäli kuin näissä mitään erityistä ajatusta edes on - pikemminkin kutsuisin näitä "sekalaisiksi jäsentymättömiksi havainnoiksi".


RUNO + ESSEE

Runoilijuus tuntuu usein olevan vain väliporras sille, että pääsee kirjoittamaan esseitä (runoudesta). Yhdenkin runokirjan julkaiseminen antaa oikeuden puhua runoudesta kuin olisi ammattilainen - ja koska runous käsittelee kaikkea maan ja taivaan väliltä, saa runo-esseisti kätevästi luvan puhua mistä vain ikään kuin tuntisi asian perinpohjin.

Jarkko Tontti totesi tänä syksynä jossain yhteydessä, että runous ennakoi muun kirjallisuuden ilmiöitä. Johtuisikohan tämä siitä, että moni runoteos on kokoelma hajanaisia muistuksia (ehkä vain omaksi iloksi merkittyjä) kaikista jännistä aiheista, joita voisi ehkä myöhemmin käsitellä laajemminkin.

Runouden yhteydessä usein mainitaan, ettei runouden tarvitse selitellä itseään - tai ettei runoutta tarvitse ymmärtää. Kuitenkin kriitikoita saatetaan moittia siitä, etteivät he ole ymmärtäneet - tai kehua siitä että he ovat ymmärtäneet. Eikö se tarkoita, että ymmärtäminen kumminkin jollain tapaa liittyy asiaan?

Ehkä runoilijalle on luonnollista siirtyä runoudesta esseeseen sitä kautta, että hän kirjoittaa esseitä, joissa selittelee runouttaan - tai vaihtoehtoisesti selittelee kavereittensa runoja ja odottaa näiden vastavuoroisesti selittelevän omiaan.

Runouden ei tarvitse selitellä itseään - mutta silti kuuluisimmat runot tuntuvat olevan niitä, joita vuosikymmenestä toiseen on selitelty, eikä selityksille tunnu olevan loppua. Myös akateemisten opinnäytetöiden voi katsoa olevan eräs runojen selittämisen muoto, ja runouden on saavutettava tietty vaikeasti selitettävyyden tai selittämättömyyden aste, ennen kuin sitä selittelevästä gradusta voi odottaa saavansa kiitettävän arvosanan.

Lopuksi: se, että runouden yhteydessä ennemmin suositaan verbiä "tulkita", ei yhtään saa hämmentää meitä. Loppujen lopuksi kyse on selittelystä, ei sen kummemmasta.



VERBAALINEN FREESTYLE


Näin ohimennen haastattelun, jossa freestyle-laskettelun pioneeri kertoi motiiveistaan. Hänen mielestään oli tylsää laskea mäkiä samoja koviksi hioutuneita reittejä pitkin, joilla kaikki muutkin pujottelivat. Hänestä oli paljon kivempaa tehdä temppuja ja kääntyä sinne minne mieli teki. Parasta oli vasta satanut, paksu pumpulilumi, jossa ei näkynyt ihmisten jälkiä. Kuulosti hieman runoilijan puheelta.

Runoudella on proosaan nähden tietty erityisasema rajojen rikkomisen suhteen. Proosa saa myös olla taiteellista ja kokeilevaa, mutta silloin sitä saatetaan kutsua "runolliseksi". Itse asiassa runoudeksi luokitellaan joskus sellaisia teoksia, jotka tarkemmassa tutkimuksessa olisivat lähempänä proosaa.

Lainaan pari säettä Harry Salmenniemen kirjasta Texas, sakset:
"hänen teoksiaan on kuvailtu kompilaatioelokuvan huipentumaksi/ vuonna 1956 hän oli epävirallisena ehdokkaana presidentinvaalin toisella kierroksella / hän imi vaikutteita uusklassismin venäläisestä muodosta / hän oli renessanssin tuote ja edusti aikakauttaan parhaimmillaan / hänen vaikutuksensa näkyy useimmissa suomalaisissa iskelmissä"

Lauseet ovat selvästikin proosalauseita. Itse asiassa koko kirjasta tuskin löytyy montaakaan metaforaa tai muuta tunnistetavaa runokeinoa. Lauseet on vain poimittu muusta kontekstista (ilmeisesti netistä) ja siroteltu sivuille melko kaoottisesti, mutta jonkin vaihtuvan yhteisen nimittäjän mukaan.

Mitä siitä sitten tekee runoutta? En osaa sanoa. Itse asiassa en tunnista siitä juuri sen enempää yhtymäkohtia "runouteen" kuin "proosaankaan". Kulttuurissamme vain on luontevampaa sijoittaa kokeellinen teos tähän kategoriaan tuon toisen sijasta. Valinta on mielivaltainen, vaikkakin odotusten mukainen.

Haluan lausua muutaman perusteen sille näkökulmalle, että teoksen kohdalla olisikin itse asiassa tapahtunut kategorinen virhe. Sen taiteelliset voimainkoettelut nimittäin tapahtuvat myös proosan kentällä. Teos kommentoi jopa suoremmin proosan perinteitä vastaan ja proosallisen isäkapinansa kautta ehkä kuuluukin proosan sukuun. Runous siis saattaa tässä tapauksessa olla vain aisankannattajan asemassa.

Texas Sakset kiinnittää lukijan huomion ensinnäkin siihen, että meillä on taipumus rakentaa tarinoita irrallisista katkelmista ja haluamme myös hahmottaa loogisesti yhtenäisiä henkilöitä. Toivon mukaan jo yllä oleva katkelma osoittaa tämän inhimillisen kaipuun. Siinä siis jo kaksi melko suoraa yhtymäkohtaa proosan perinteisiin: (anti)tarinallisuus ja (anti)henkilöhahmot. Runouden perinteisiin nämä eivät muutenkaan kuulu, joten kuinka tällaisen kollaasin voisi sanoa kommentoivan runoutta suuntaan tai toiseen? Kun tämä kaksi yhdistetään lauseiden proosallisuuteen, johtaa proosa kamppailua teoksen sielusta jo 3-0.

Mitä sitten vastaa runous? Säerakenne! Eikö kirja visuaalisesti muistuta runoutta? Sen myönnän. Proosa 3, runous 1.

Entä sitten yhden sanan lauseet ja välimerkittömyys? Totta. Kirjasta ei juurikaan löydy välimerkkejä ja lauseet ovat usein elliptisiä (=kieliopillisesti vajaita) - eli siinä mielessä niitä ei tunnista proosaksi. Tilanne on siis 3-3.

Runous huutaa nyt: entäs kuvat! Kirjassa on kuvia.

Mutta hetkinen. Kuvathan ovat pitkä perinne proosassa. Lastenkirjoissa piirrokset ovat aivan tavanomainen ilmiö. Tämä piste menee siis proosalle.

Entä sitten flarf ja banaalisuus? Teoksen monet lauseet ovat selvästikin huonoa kieltä ja internet-kansan suusta. Ironia ja tahallisella huodoudella hassuttelu jos jokin on runoutta?

Ehkäpä ironia joo - mutta muistaakseni Huonon Kirjallisuuden Seura on jo pitkään palkinnut myös huonoimpia proosatekeleitä, joten tahallista huonoutta ei voi kutsua runouden yksinoikeudeksi. Ironiasta piste runoudelle, kuvista piste proosalle ja tahallisesta kömpelyydestä puoli pistettä kummallekin:

4,5 vs. 4,5

Toisto! Toistosta tulee piste runoudelle. Kirjassa toistetaan tiettyjä sanoja sekä muodollisia rakenteita. Sen osoittaa jo tarjoamani esimerkki.

Paksut kannet? Paha paikka. Tavallaan runokirjojen olettaisi olevan litteämpiä - ellei kyseessä ole kokoelmateos. (Asetan kokeen vuoksi kirjan hyllyyn eri kohtiin ja katson mihin se luontevimmin sopisi.) Piste menee proosalle. Runohyllyssäni ei ole ainuttakaan näin jykevää kirjaa - ellei lasketa Edgar Lee Mastersin Spoon river antologiaa, Kalevalaa tai Danten Jumalaista näytelmää.

Nyt loppuu mielikuvitus. Tilanne näyttää aika tasaiselta. Täytynee kilauttaa kaverille...

Joka tapauksessa oma mielipiteeni on se, että kyseessä ei ole runous eikä proosa vaan kirjallinen freestyle. Saa olla eri mieltä.


OMAT VAHVUUDET

Oikeastaan pääsin tähän kolmanteen aiheeseen aika kivasti tuon edellisen pohjalta. Freestyle-hemmoja nimittäin saatetaan haukkua luovuttajiksi tai luusereiksi. Eivt pärjää lajissa niin alkavat temppuilla ja keksivät omat sääntönsä vähentääkseen kilpailua.

Mutta joskus vaan täytyyluopua tietyistä ihanteista, jotta voisi tavoitella toisia. Joitakin asioita on vaikea yhdistää tehokkaasti, vaikka se kuulostaisi helpolta. Esimerkiksi pituushyppyä ja korkeushyppyä. On vaikea kurottaa kovin korkealle, jos samaan aikaan haluaa mennä kovaa ja päästä pitkälle - ja miten tämä sitten liittyy runouteen?

Runoilijat eivät vaihda lajia vain esseeksi - myös proosa saattaa houkutella heitä puolelleen. Liekö myyntilukujen lisääntyminen suurin syy siihen, miksi esimerkiksi Mikko Rimminen lakkasi kirjoittamasta (tai ainakin julkaisemasta) runoja?

Sanovat runoilijat mitä hyvänsä niin ainakin tietyissä tilanteissa runous näyttäisi olevan kirjallisten kokeilujen ja omien vahvuuksien etsimisen aikaa. Kirjailijaa ei voi tuomita epäonnistuneeksi, jos hän vaihtaa lajia proosaan tai esseisiin - pikemminkin runous usein näyttäisi kehittäneen hänen kykyjään muunkinlaisten tekstien tuottamisessa.

Ymmärrän hyvin, että elämäntaparunoilijat ja runoutta korkeimpana lajina pitävät mestarit yhdestä suusta tahtovat lytätä takinkääntäjät ja luokitella heidät keskinkertaisiksi runoilijoiksi - tai mikä pahempaa: rahaa ahnehtiviksi viihdetaiteilijoiksi.

Onko runous sitten kokeilullisempi laji juuri siitä syystä, että se on tiettyyn elämänvaiheeseen liittyvä "kokeilu"? Tämä koko kysymys on jonkin astenen tabu - ja syyt ovat monimutkaiset (ei siis vain siksi, että se ehdottaisi runouden olevan kehitysvaihe, josta siirrytään vakavimpiin kirjallisuuden muotoihin).

Oletetaan päin vastoin, että kokeellinen runoilija etsii kokeilujensa kautta omia vahvuuksiaan ja itseilmaisun keinoja - tullakseen paremmaksi runoilijaksi, ei paremmaksi prosaistiksi tai esseistiksi. Mutta miksi sitten häneen kiinnitetään aiempaa vähemmän huomiota siinä vaiheessa, kun hän saa nämä kokeilut vietyä tietylle hallitulle tasolle ja julkaisee runoja, joissa hän soveltaa kokeilujensa kautta opittuja, toimivaksi koettuja metodeja? Tässä vaiheessa hänen sanotaan leipääntyneen tai jumiutuneen tiettyy ilmaisuun.

Jos keihäänheittäjä tehokkaalla treenauksella saavuttaa 90 metriä, kääntyykö yleisö häntä vastaan ja sanoo: "90 metriä on niin nähty juttu!", "toi oli niin odotettavissa sen viime kesän 85 metrin jälkeen". Miksi runouden onnistuneista kokeiluista ei saisi iloita? Miksi heti hajottaa jotakin, jos se toimii?

Onko syy siinä, että kokeilun täytyy olla "itseisarvoista" - ja jos kokeilu johtaa tuloksiin, se onkin silloin ollut vain väline tuloksien saavuttamiseksi. Niinpä runoilijan on oltava kokeellinen, mutta loppuun saakka varottava sitä, että kokeiluista jonakin päivänä syntyisi mitään hyödyllistä.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Tiedostajat 3D

Ihmettelin edellisessä kirjoituksessani Timo Hännikäisen vakaumusta siitä, että on olemassa jokin "tiedostajiksi" nimetty yhteinen ryhmittymä, joka pitää valtaa yhteiskunnassamme ja pakottaa kaikki omaksumaan oman ideologiansa. Googletettuani aihetta löysin lisää vastaavia väitteitä.

Osoitteesta Monikulturismi.wordpress.com löysin lisää todisteita tiedostajien salaliitosta:
"Monikulturistien ja yli­päätään vi­hervasem­misto­laisten itsekäsityk­seen sisältyy aja­tus, että he ovat tietyssä suh­teessa erityislaatuisia; se, mikä nostaa heidät ta­vallisten masso­jen ylä­puolelle on “tiedosta­vuus”. Mitä nämä “tie­dostajat” sitten tie­dosta­vat? He tie­dostavat mitä eri­laisimpia epäoikeu­denmukai­suuk­sia, epä­tasa-arvoi­suuk­sia, epä­eettisyyk­siä, epäekologi­suuksia ja muita epä­kohtia ja vää­ryyksiä."

Kuten Hännikäisen tapauksessa, kirjoittaja ei tunnu tiedostavan, että myös hän itse on kansaa valistava tiedostaja, joka tiedostaa, että on olemassa näitä tiedostajia - ja että se on ongelma, joka tulisi paremmin tiedostaa.
"Yleensä kuiten­kin kulla­kin tiedostajalla on ta­pana tie­dostaa yksi keskei­nen epä­kohta, perus­on­gelma, jonka hän kat­soo johtavan kaikkiin muihin ongelmiin ja toi­mivan selityk­senä niille."

Aivan niin, kyseessä on siis meta-tiedostamisen laji, jossa keskitytään tiedostamaan tiedostamiseen liittyviä epäkohtia. Hatunnosto sille.

Monikulttuurisuus-blogia ylläpitävä taho perustelee tiedostajien hyväntahtoisen, mutta harhautuneen ideologian vastustamista etupäässä sillä, että tiedostajien ansiosta islam on leviämässä Eurooppaan - eikä islam suinkaan edusta suvaitsevaisuutta, edistystä ja järkeä.

Myös vasemmisto-suuntautuneet tiedostajat siis saatettaisiin suvaita ryhmänä siinä tapauksessa, että he kohdistaisivat suvaitsevaisuutensa tasa-arvoisesti myös niihin, jotka näkevät islamin uhkana. Ok. Tämän logiikan minä jotenkin ymmärrän - onhan moni muukin huolissaan ääriliikkeiden pommi-iskuista, kivityksistä, naisten hunnuttamisesta ja sen sellaisesta, mitä islam-uutisoinnin yhteydessä toistuvasti esitetään. Sellainen huoli on hyvin inhimillinen näinä aikoina.

Ja huomaatko - tyypillisenä tiedostajana minä yritän nyt ymmärtää parhaani mukaan myös niitä, jotka vastustavat tiedostajia.


Ei saa selittää rakenteilla

Tiedostajien synti on se, että he ymmärtävät, suvaitsevat ja selittävät tapahtumia kulttuuristen rakenteiden kautta. He yrittävät loppuun saakka kasvattaa ja sallia, vaikka tulisi ennemmin antaa isän kädestä.

Seuraava katkelma on Ihmisen viheliäisyydestä - kirjan arvostelusta:
"Johtoesseessä "Tiedostajat" Hännikäinen sivaltelee hyvää tarkoittavaa koulutettua luokkaa, joka toimii pahan välikappaleena kaikkialla länsimaissa. Eliitti ei tunnista eikä rankaise pahuutta vaan ymmärtää sitä, selittää sen rakenteista johtuvaksi, antaa sen kukoistaa ja kasvaa."
- Sami Vainio, Savon Sanomat: Hännikäinen

Tässä kohtaa arvostelija on selvästi innostunut, koska hän on löytänyt Hännikäisestä omien tuntemustensa tulkin. Myös toinen samasta kirjasta tehty kritiikki päätyy toistamaan anti-vasemmistolaisuuden ja anti-humanismin ilosanomaa:
"Ihminen on vasemmistolaisittain ajatellen todellisesta olemuksestaan yhteiskunnan vääristävien rakenteiden vieraannuttama. Psykologisemmin orientoitunut humanisti taas voi selittää kuhmut ihmisen sädekehässä freudilaisittain jostain syystä epäonnistuneen yksilönkehityksen aikaansaannoksiksi, jotka voidaan korjata terapialla tai psykoanalyysillä (jälkimmäinen ei enää tosin taida olla meillä kovin muodikasta). Nämä kaikki ratkaisuyritykset ovat vain huonoa metafysiikkaa, vaikka ne meille tieteen vadilla yritetäänkin tarjoilla."
-Elias Hämäläinen: Täyslaidallinen humanismia vastaan


Kaikista vaarallisina luetelluista ismeistä päätellen meillä on syytä epäillä, että koko länsimainen kulttuuri on yhtä suurta erehdystä. Psykologia joutaa samaan roskakoriin muun humanismin mukana, ja ylipäänsä koulutus on pahasta!

Tällaiset kirjoitukset on toki otettava vakavasti ja ne kertovat suuresta kuilusta sivistyneistön ja muun kansan välillä - mutta samaan aikaan kaiken koulutuksen ja sivistyksen halveksinen on osoitus juuri siitä viheläisyydestä, jota Hännikäinen kirjassaan kuvailee.

Ihmiset ovat niin ylimielisiä ja uppiniskaisia olentoja, että vastustavat loppuun saakka käsitystä, että heidän synnynnäiset vaistonsa olisivat jotenkin epätäydelliset ja että sen perusteella heitä saisi kasvattaa ja valistaa. He siis uskovat jotakuinkin niin, että yksilön älykkyys itsessään riittää, eikä muita älykkäämmän tarvitse alistua opiskelemaan yliopistossa tai tutustumaan eriäviin mielipiteisiin.

Psykologian ja koko humanistisen koulutuksen tähtäimenä on mielestäni se, että tulisimme tietoiseksi (huomaa taas käytän sitä kiellettyä sanaa) synnynnäisestä viheliäisyydestmme. Olemme ahneita paskiaisia, emmekä helpolla siitä miksikään muutu.

Psykologit eroavat anti-intellektuelleista siinä, että he yrittävät kuitenkin tehdä asialle jotakin. Suosittelen kaikille psykologiaa halveksiville moukille, että katsovat feikki-dokumentaarisen elokuvan "Das Experiment (2001). Se perustuu todelliseen psykologiseen kokeeseen, joka pelottavasti osoitti, kuinka ihmisestä tulee sadistinen eläin heti kun kurin ja sivistyksen mekanismeja hellitetään.

Freudilaisista osaa melkein kuka tahansa nykyään sanoa jotakin hassua, mutta kuka vertaa nykyaikaista empiiristä psykologiaa idealistiseen metafysiikkaan? Psykologian löydökset ovat enimmäkseen helvetin penseitä ja tylyjä, eikä sillä ole mitään tekemistä persuärsyttävien kukkahattutätien monikulttuurisuuden kanssa - tai jonkun vitun Rousseuan, joka on ihan vitun yhdentekevä tyyppi useimpien humanistien silmissä.

Yksi ihmisen psykologinen taipumus on linkittää yhteen kaikki mitä hän ei ymmärrä. Hännikäinen ja kumppanit ovat poimineet kaiken oudon ja inhottavan yhteen "tiedostajat"-koriin luodakseen keinotekoisen vihollisen ja saadakseen siten omalle hajanaiselle ryhmittymälleen yhtenäisyyden tuntua. Tiedon puute lietsoo pelkoa ja kuten mestari Yoda sen sanoi:
"Fear leads to anger, anger leads to stupidity, stupidity leads to anti-humanism."


Pavlovin koirat


Mutta miksi sitten juuri "tiedostajat" on valittu uuden anti-liikehdinnän viholliseksi?

Syitä on melkoisen helppo löytää psykologian avulla - ja koska mitään psykologista metodia ei tule täysin sivuuttaa, sovellan ongelmaan tällä kertaa behaviorismia.

Anti-tiedostajien retoriikka uppoaa moneen suomalaiseen arvatenkin siksi, että tiedostajien julki tuomat asiat ovat tänä päivänä niin negatiivisia. He tahtovat meidän tiedostavan ilmastonmuutoksen, lihansyönnin epäekologisuuden, talouden kriisit, ruokamme alkuperän, vaatteidemme alkuperän, lasten lelujen myrkyllisyyden, lapsityövoiman, merissä kelluskelevan muovijätemeren, tulvan, kuivuuden, katokauden, heinäsirkkaparven, tulipalon, raiskauksen, ison pahan suden ja mitä vielä.

Tiedämme psykologisten kokeiden perusteella, kuinka koiran voi ehdollistaa yhdistämään ruoan syttyvään valoon ja äänimerkkiin niin, että sen suussa alkaa kuola valua. Nyt on päässyt käymään niin, että ihmiset ovat saaneet kuulla tiedostajilta aivan liikaa huonoja uutisia ja he ovat oppineet yhdistämään huolensa, syyllisyytensä, turvattomuutensa ja monta muuta ahdistavaa tunnetilaa viestintuojaan, eli "tiedostajaan" itseensä.

Ihmisten ei tarvitse kuin kuulla se sana ja he jo paljastavat hampaansa ja alkavat murista. Siinä ei ole taustalla mitään sen kummempaa älyllisyyttä - se on vain puhdas ehdollistuman kautta opittu reaktio, jota nyt muutamat räyhähenget ja populistit yrittävät parhaansa mukaan hyödyntää.


Ei saisi selittää, ei

En mahda luonnolleni mitään ja niinpä minun on pakko osoittaa vikaa myös yhteiskunnan rakenteista. Osasyyllinen on myös liberalismi - mutta ei suvaitsevaisuus-liberalismi vaan taloudellinen liberalismi, joka kieltää valtiota puuttumasta kansainvälisten suuryritysten toimintaan.

Tiedostajiin kohdistuvan vihan syynä on se, että liian moni asia on siirretty yksittäisen ihmisen vastuulle. Valtiovallan tulisi huolehtia siitä, ettei laittomasti tuotettuja tai myrkyllisiä tuotteita myydä kaupoissa. Erityisesti kansalaisia tulisi suojella kaikelta sellaiselta, mitä tiedostajat kutsuvat epäeettiseksi - mikä käytännössä tarkoittaa, että se on laillista syystä jota kukaan ei ymmärrä.

Koska valtiot eivät säätele epäeettisyyttä, on koko moraalisen valinnan prosessi siirretty ruohonjuuritasolle. Tavallinen ihminen ei voi kuitenkaan kuluttaa kaikkea aikaansa ostosten sisällön ja valmistustapojen tiedostamiseen. Evoluutio ei kerta kaikkiaan ole varustanut meitä kyvyllä kestää sellaista määrää vaikeita valintoja. Valtiovallan täytyisi aina välittömästi reagoida jo varhaisimpien tiedostajien älämölyyn ja asettaa tiukat laatukriteerit ruoalle ja teollisuuden tuotteille (nykyään ne taitavat olla sama asia) - sekä rajoittaa haittaverojen avulla lihansyöntiä ja muita huonoa omatuntoa lietsovia pakkomielteitä.

Tiedostaja on vain katalyytti siinä nykyään sietämättömän hitaassa prosessissa, jossa varsinaiste päättäjien tulisi havahtua ja kieltää kaikki kiva, mutta todistetusti viheliäinen - ja kerta kaikkiaan ojentaa tiedostamattomat yritykset ja kansalaiset kohtuullisuuteen. Jos kaupallisiin tuotteisiin sovellettaisiin jyrkempää ennakkokarsintaa, myös tiedostajien vastustajat säästyisivät ahdistavalta tiedostamisen velvoitteelta. Kaupoista vain kerta kaikkaan ei löytyisi turhuutta, sekundaa ja itsesyytösten sekä kärsimyksen hedelmiä. Valikoimat tietenkin kapenisivat, mutta ehkä juuri sitä kautta eettisistä valinnoista ahdistuneen nykyihmisen elämä muuttuisi taas suotaviivaisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi.

Koska nykyisessä järjestelmässä ihmisten viheliäisyyttä ei kylliksi rajoiteta, monet joutuvat kärsimään alemmuudentunnosta ja syyllisyydestä, jota kokevat verratessaan itseään tiedostajiin. Tällaisessa tilanteessa he ovat helposti myös valmiita uskomaan, että tiedostajilla on jokin ruuvi löysällä kun nämä luulevat, että kala voisi loppua merestä tai että kaatopaikka saattaisi jonakin päivänä täyttyä.

Vielä sitäkin houkuttavampia ovat väittämät, joiden mukaan tiedostajat itse ovat syypäitä ongelmiin. He ovat esimerkiksi tehneet Suomesta liian menestyneen maan, minkä seurauksena muutkin tahtovat muuttaa tänne asumaan. Ja jos tiedostajat väittävät Itämeren haisevan nykyään pahalle, se johtuu todennäköisesti vain siitä, että he ovat lukeneet liikaa Rousseau'ta ja vakuuttuneet ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.

Yksinkertaisesti sanottuna anti-tiedostajat tekevät kaikkensa säilyttääkseen oikeuden kahteen eri laiskuuden muotoon, vaikka varaa olisi enintään yhteen. Ensinnäkään he eivät viitsi nähdä henkilökohtaista vaivaa ottaakseen asioista selvää (eivät lue pakkausselosteita tai Maailman Tila -raporteja) - ja toisekseen he eivät salli myöskään sitä, että yhteiskunnan määrittämät asiantuntijat kieltäisivät kaikilta yhteisesti tuhlaavat kulutustottumukset ja elämän pienet viheliäiset nautinnot.


Kognitioista ja tiedostusvälineistä

Esitän vielä kolmannen pikaselityksen tiedostamisen vastaisen retoriikan leviämiselle. Nykyisessä globaalissa maailmassa termit menevät helposti sekaisin, sillä olemme sisäistäneet monien eri kulttuurien skeemoja. Syy olisi siis tällä kertaa lähinnä kognitiivinen.

Jostain syystä Hännikäinen ja muut tiedostajien väittävät tiedostajien olevan yhtenäinen blokki. He eivät huomaa, että heidän poliittinen kaksinapainen maailmankuvansa on itse asiassa lainattu Yhdysvalloista, joissa kaksipuoluesysteemi niputtaa monenlaisia eri liikkeitä saman sateenvarjon alle.

Kun antihumanistit kritisoivat Suomen Tiedostavaa Puoluetta, he huomaamattaan sättivät Demokraatteja ja samaistuvat Republikaaneihin. Koska heidän mieleensä on jo valmiiksi iskostunut amerikkalainen skeema, on heidän helpompi vakuuttua vastaleirin olemassaolosta. Todellisuudessa Suomessa ei kuitenkaan ole mitään yhtä tiedostajaleiriä vaan eri puolueet pyrkivät priorisoimaan tiedostamisen kohteen hieman eri tavoin.

Ja tästä pohjimmiltaan on kyse myös anti-tiedostajien vihassa: heitä häiritsee se, ettei heidän tärkeimmiksi kokemiaan epäkohtia sijoiteta tiedostusvälineissä kansalaisille tiedotettavien asioiden kärkipäähän.

Ja mitä nämä tärkeimmät asiat sitten ovat? Ainakin maahanmuuton rajoittaminen ja islamin uhka. Työttömyys, miesten asema ja pienten kaupunkien kurjistuminen... Mutta tarvitaanko näistä aiheista puhumiseen tällaista retoriikkaa, jossa tiedostaminen julistetaan syypääksi jopa pahuuden tiedostamattomuuteen tai ihmisen tiedostamattomaan pahuuteen?

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Viheliäisyyden tiedostaja

KIRJA-ARVOSTELU: Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä, Savukeidas 2011

Onni, että ehdin julkisesti luvata kirjoittavani arvostelun, sillä muuten teos olisi jäänyt lukematta. Kirjassa on yksi suuri ongelma: Sen ensimmäinen essee on todella onneton verrattuna myöhempiin. Itse asiassa parhaat jutut tulevat vasta aivan lopussa.

Ilmeisesti kustantaja tai kirjoittaja itse on päättänyt lähteä liikkeelle ajankohtaisella ja provosoivalla kirjoituksella, jotta kirja herättäisi julkista keskustelua. Strategia on kuitenkin epäonnistunut pahasti, ainakin Hännikäisen kirjallisen uskottavuuden kannalta, sillä hän on selvästi omimmillaan kirjoittaessaan aiheista, joissa on laajempi historiallinen perspektiivi.

Kirjan viimeiset 150 sivua ovatkin paikoin suorastaan loistavia, koska Hännikäinen kirjoittaa intohimoisesti aiheista, joihin on perehtynyt ja uskaltaa ilmaista oman näkemyksensä. Loppupään tekstit sodan kurjuudesta ja natsien taidemieltymyksistä eivät yritä olla ajankohtaisia ja juuri siksi kirjoituksia voi hyvällä syyllä kutsua esseiksi. Ne todennäköisesti säilyttävät terävyytensä ja ajankohtaisuutensa vielä vuosikausia.

Aion tässä kritiikissä keskittyä lähinnä vain kirjan ensimmäiseen esseeseen nimeltään "Tiedostajat", sillä se on todennäköisesti ainoa, mitä moni utelias lukija on viitsinyt selailla. Minulla on siitä myös eniten pahaa sanottavaa.


Olkinukke ja pahoja huteja

Tiedostajat on epäonnistunut essee monestakin syystä, mutta ongelmista suurin on tämä: Hännikäinen on lähtenyt kirjoittamaan antiteesiä. Hän kohdistaa vastalauseensa ihmisryhmälle tai ilmiölle, joka on aivan liian hajanainen. Niinpä hän päätyy vain räiskimään sokkona sinne tänne oletetun akateemisen vasemmiston suuntaan.
"Tiedostajat näkevät rasisteja ja äärioikeistolaisia kaikkialla." (s.37)

Hännikäinen itse taas tuntuu näkevät kaikkialla tiedostajia.

Antiteesin antaisi anteeksi, jos olisi olemassa jokin teesi jota vastustaa - mutta kun ei ole. Hännikäinen joutuu käytännössä käymään läpi filosofian koko lähihistorian ja Suomen poliittisen kentän löytäkseen kyllin tyhmiä ja ärsyttäviä tyyppejä, joihin hän voi sitten koettaa sovittaa sekalaista määritelmäänsä.

Kirjoituksen pilkka ei kohdistu vahvoihin ideologisiin johtajiin tai huolella kirjoitettuihin julistuksiin, vaan satunnaisten bloggaajien ja pintajulkkisten läpänheittoon ja lapsuksiin. Monista mainituista henkilöistä en ollut edes kuullut aikaisemmin - ja Hännikäisen mukaan he edustavat jonkinlaista suomalaisen vasemmistoälymystön kärkeä. Edes hyvää huumoria hän ei tunnista, jos sen on esittänyt oletettu vastaleiri:
Tiedostajien hämmennystä uudessa maailmantilanteessa kuvaa hyvin jollakin vappumarssilla kannettu banderolli, johon oli kirjoitettu iskulause: "Ei kapitalismia vaan jotain kivaa." (s.53)

Hännikäisen kritiikin kohde on lähinnä pelkkä olkinukke - kokoelma triviaaleja väitteitä ja hahmoja, jotka on pantu merkille enintään jonkin nettiforumin inhokki-listoilla. Pahinta on se, että eräitä ideologiseen vastustajaan liittyviä kytköksiä Hännikäinen joutuu itse keksimään, kun ei löydä haluamiaan todisteita.
"Vaikka vuoden '68 sukupolven velka Rousseaulle on ilmeinen, filosofia ei yleensä mainita heidän innoittajiensa joukossa." (s.120)

Rousseuta ei mainita ehkä siksi, että joku muukin on saattanut spontaanisti keksiä yhtä älyttömiä ajatuksia. Hännikäisen suurin virhe on se, että hän luulee kaiken typeryyden johtuvan vain vasemmistolaisesta ideologiasta ja tiedostamisen kulttuurin rakenteista - ja tuntuu olettavan, että tiedostamisen kulttuurista vapauduttuaan suomalainen älymystö kuin taikaiskusta muuttuisi aidosti älykkääksi.

Aivan samanlaista kulttuurisen vallan logiikkaa hän soveltaa tiedostajiin, vaikka moneen kertaan itse asettautuu sitä vastaan:
"Tiedostajia elähdyttää optimistinen usko siihen, että kapitalistis-teknokraattisesta lokakerroksesta puhdistettu ihmisluonto on jalo." (s.54) sekä:
"Mikään ei ole tähän mennessä vakuuttanut minua siitä, että ihmisestä tulee epäitsekäs, suvaitsevainen ja jalo yhteiskunnan rakenteita muuttamalla."
Miksi Hännikäinen sitten tuntuu uskovan, että tiedostajian ideologisista harhoista vapautettuna ihmisluonto olisi millään tavoin parempi?!

Kirjan esipuheessa on kohta, joka oikeastaan tekee tyhjäksi koko tiedostajiin kohdistuvan laajan hyökkäyksen:
"Jos ilmoitan kannattavani vaikkapa progressiivista verotusta ja luonnonsuojelua, minun oletetaan myös kannattavan liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa, naispappeutta ja kehitysavun lisäämistä."
Hännikäinen ei halua kuulua mihinkään valmiiseen ryhmään, koska katsoo omien mielipiteidensä olevan valistunut valikoima eri ryhmittymien parhaita paloja - juuri niin kuin postmodernin relativisti-intellektuellin kuuluukin ajatella. Ja kuitenkin hän olettaa aivan suoralta kädeltä, että kaikki muut luonnonsuojelua ja progressiivista verotusta kannattavat ihmiset ovatkin keskenään yhtä mieltä kaikesta ja kuuluvat ryhmään "tiedostajat". Hän siis heti perään kohdistaa saman ennakkoluulon muihin, jolta on itse halunnut suojautua. Essee alkaa sanoilla:
"On olemassa kaikkien tuntema ihmisryhmä, jota kuvaa parhaiten termi tiedostajat."

Ei. Ei ole kaikkien tuntemaa. Ja ei, se ei ole yhtenäinen ryhmä, ja vielä kolmannen kerran ei - kyseistä ryhmää (sikäli kuin sitä olisi) ei suinkaan kuvaisi parhaiten termi "tiedostajat".


Huolimattomasti valittu termi

Tiedostajien oletettu valtaklikki on tarkoituksenmukainen myytti ja jokainen aito tiedostaja tietää sen varsin hyvin. Jopa höyhensarjan tiedostajat ovat jo satoja vuosia sitten tajunneet myös sen, ettei "tiedostamisessa" ole mitään glamouria tai ylpeilemisen aihetta. Pikemminkin se on kirous.
"Minä vannon, hyvä herrasväki, että liika tiedostaminen on sairautta, aitoa ja täydellistä sairautta. Ihmisen jokapäiväisen elämän kannalta riittäisi vallan mainiosti ihmisen tavallinen tietoisuus - siinäkin olisi liikaa..."
- F.M.Dostojevski: Kirjoituksia kellarista (1864)

Hännikäinen - tai jokin nettiyhteisö - on luullut olevansa ovela, kun se on ottanut vanhan termin uuteen käyttöön ja luulee, että hää! nyt ne saavat ansionsa mukaan!

Liikaa tiedostavat ihmiset ovat ja pysyvät passiivisina tarkkailijoina ja herkkinä sieluina, jotka eivät kestä maailman hälinää, koska heidän defensseissään on jotain vikaa. He tietävät omasta kokemuksesta, että tiedostaminen lisää tuskaa - ja ovat valmiita kestämään sen epämukavuuden ja epäkiitollisuuden vain siksi, että ihmiskunnan ainoa selviytymiskeino on tietoisuuden lisäämisessä.

Kuuluisin Suomalainen tiedostaja on tietenkin Pentti Linkola, mutta häneen ei Hännikäinen arvatenkaan kohdista kritiikkiään, koska itse kuuluu hänen ymmärtäjiensä joukkoon. Pentti Linkolan elämäntyönä on ollut tietoisuuden herättäminen lähestyvästä väistämättömästä ekokatastrofista - ja kyllä vain: kun jokunen vuosi sitten äänestettiin Suurinta Suomalaista, annoin itsekin ääneni Linkolalle. (Tosin lähetin toisesta sähköpostiosoitteesta äänen myös Edith Södergranille.)

Voin vain olettaa, että kirjan aloittava essee on kyhätty kiireellä kasaan ennen sovittua julkaisuajankohtaa, sillä Hännikäinen/Hytönen on huolimattomasti päästänyt siihen myös tällaisia aivopieruja:
"luonnonsuojelu on kallista eikä tuota mitään ainakaan lyhyellä aikavälillä." (s.45)
Jos minun yhdellä kriteerilla pitäisi määritellä miten ymmärrän Linkolalaisuuden ja tiedostamisen filosofian syvimmän olemuksen, niin se merkitsisi juuri sitä, että asioita tarkastellaan pitkällä aikavälillä.

Klassiset "tiedostajat" ovat niitä tyyppejä, jotka ajasta riippumatta kivitetään. He eivät ole kivoja julkihomoja televisiokasvoja ja super-sosiaalisia menestyjiä, koska useimmilla ihmisillä on defensit kunnossa ja he kykenevät ignoroimaan kaikki, jotka edes hienovaraisesti koettavat esitellä epämieluisia totuuksia. Tiedostajat tietävät kysyttäessä, että ihmisiä on yli 7 miljardia, vaikka suuri suurin osa vain muistelisi kouluajoilta, että eikös se luku ollut 5?

Myös Hännikäinen itse on pohjimmiltaan tiedostaja, sillä hän tiedostaa ihmisen viheliäisyyden. Lisäksi hän tiedostaa monia maahanmuuttajiin liittyviä vaaroja. Hänen olisi pitänyt keksiä parempi termi tai edes puhua uus-tiedostajista tai wannabe-tiedostajista. Termi "tiedostajat" saattaa kuulostaa hauskalta läpältä hetken aikaa, mutta sillä on historiallinen taakkansa, eikä se liity juuri mitenkään siihen, mistä Hännikäinen esseessään puhuu.


Ristiriitoja

Hännikäinen tiedostaa itsekin ärtymyksensä kohteen epämääräisyyden, mutta se ei estä häntä syöksymästä tuulimyllyjen kitaan:
"Tiedostajien pykologisesta profiilista on vaikea kirjoittaa, koska helposti syntyy vaikutelma, että rakennan myyttistä kuvaa naiivista maailmanparantajasta." (s.27)


Hän kuitenkin haluaa pönkittää tätä myyttistä kuvaa, vaikka hieman myöhempänä taas lankeaa ylvästelemään postmoderdin intellektuellin dekonstruktiivisilla mythbusters-taipumuksilla:
"Vuosikymmenen takaiselle vasemmistolle työläinen oli myyttinen hahmo... 1970-luvun laistolaisnuori näki proletaarin suoraselkäisenä, solodaarisena ja jalona..." (s.33)


Hännikäinen tekee sitä mitä kuka tahansa hänen halveksimansa häilyvä jälkistrukturalistinen idealisti: hän purkaa ja rakentaa myyttejä perä perään, kunnes ei edes itsekään tiedä mikä on empiirisesti perusteltua ja mikä vain tarkoitukseen luotua omakivaa. Lopulta myyttien todenperäisyyttä ei määritä mikään fakta vaan ainoastaan poliittisten ryhmittymien sosiaalinen tarve: tiedostajatkin otetaan ihmistyyppinä vakavasti, jos löytyy kylliksi porukkaa, joka janoaa vihata juuri Hännikäisen kuvailemia piirteitä. Sen jälkeen on yhdentekevää yhdistyvätkö nämä piirteet todellisuudessa missään henkilössä vai ovatko ne vain stereotypiaa.

Vielä muutama esimerkki Hännikäisen häilyvästä retoriikasta. Näin hän luonnehtii tiedostajia:
"He ovat aina menossa kokoukseen, mielenosoitukseen, keskustelutilaisuuteen tai milloin mihinkäkin sorretun ryhmän hyväksi pidettävään konserttiin. (Tiedostajien mielestä) kaikkien olisi koko ajan keskusteltava kaikkien kanssa ja osallistuttava kaikenlaisten komiteoiden ja yhdistysten toimintaan." (s.47)

Tällainen kuvaus sopii keneen tahansa poliittisesti aktiiviseen ihmiseen täysin riippumatta ideologiasta tai puoluetaustasta - tai myöskään ajankohdasta. Jo antiikin Roomassa poliittiset kiipijät ja valtaklikkien hännystelijät pyrkivät maksimoimaan oman näkyvyytensä teattereissa ja kylpylöissä. Hännikäisen tiedostajat eivät tässä suhteessa ole keksineet mitään uutta - enkä edelleenkään usko, että Dostojevskin kellariloukon klassinen tiedostaja tunnistaisi itseään yllä olevasta määritelmästä.

"hän jaksaa herkeämättä käännyttää tiedostamattomia kanssaihmisiään, väitellä heidän kanssaan ja selittää heille kärsivällisesti omia kantojaan."

Tähänkin löytyisi jo parempi olemassaoleva termi besserwisser.

Hännikäisen hyökkäysten toivottomuus näkyy erityisesti silloin, kun hän empii tiedostajian uskonnollisuuden kanssa. Hän ei tunnu osaavan päättää, onko tiedostaja enemmän ateisti, agnostikko vaiko naiivi kristitty - ja niinpä hän sopivin väliajoin (ja varovasti sivulauseissa) sovittaa tiedostajaan näitä kaikkia leimoja. Hännikäinen ehkä empii myös sen suhteen, ovatko hänen lukijansa enemmänkin isänmaallisia konservatiiveja vai kyynisiä kaikenkiistäjiä.

"tiedostaja ottaa erilaiset postmodernit ja (kulttuuri)relativistiset ajatusmallit teoreettiseksi perustakseen... pitävät kaikkea yksilö- tai kulttuurisidonnaisena." (s.43)
VS.
"Tiedostavuus on modernia manikealaisuutta, jossa maailma jakautuu tiukasti valon ja pimeyden voimiin." (s.50)
VS.
"Mitä muuta vasemmistoliberaali humanismi on kuin kristillisen veljeyden idean siirtämistä politiikkaan?" (s.60)
VS.
"halutaan löytää jotakin pyhää, mutta valtaosa tiedostajista on korkeasti koulutettuja, älykkäitä ihmisiä, joten sen etsiminen uskonnosta tuntuu heistä rahvaanomaiselta."(s.53)


Ota tästä nyt sitten selvää? Jos lukija lähtökohtaisesti haluaa halveksia tiedostajia, hän varmasti löytää Hännikäisen kuvauksesta jotakin vahvistusta kannalleen, sillä esseessä käydään varmuuden vuoksi läpi kaikki inhimilliset mielipteet, joista vain on mahdollista ärsyyntyä. Huolimattomalta lukijalta saattaa jäädä huomaamatta, että jos Hännikäisen kuvaama tiedostaja olisi olemassa, se olisi samaan aikaan sekä kala että lintu.


PS. Jos haluat saada toisenlaisen käsityksen Hännikäisen kirjallisista kyvyistä, suosittelen, että aloitat Ihmisen viheliäisyyden lukemisen sivulta 102, esseestä nimeltään "Vandaalit keskuudessamme". Kirjoitus alkaa hyvin ja se olisi sopinut paljon paremmin kokoelman aloittavaksi esseeksi - toisin kuin umpisurkea "Tiedostajat".

Sadan sivun trollaamisen jälkeen Hännikäinen alkaa suhtautua lukijaansa kuin tämä ei olisi potentiaalinen tyhmä vihapuheiden fanittaja tai potentiaalinen tyhmä intellektuelli, jota täytyy iskeä kuonoon. Toisin sanoen teksti paranee heti kun Hännikäinen lakkaa suhtautumasta lukijaansa kuin tämä olisi kuolaava idiootti. Myöhemmissä esseissään hän selvästikin luottaa, että lukija on laajasti sivistynyt ihminen jonka seurassa ei tarvitse selitellä ja inttää - ja vasta tässä vaiheessa teksteillä alkaa olla sekä vakuuttavuutta että kaunokirjallista arvoa.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Pop-Runous ja Runo-Pop

Olen jo pidemmän aikaa halunnut tarttua tähän käsitesekamelskaan: kun puhutaan populaaritaiteesta tai taiteen popularisoinnista, puhutaan helposti kahdesta ihan eri asiasta. Tämä pätee yhtä hyvin tieteeseen, politiikkaan tai mihin tahansa: on populismia ja popularisointia.

Miten ne sitten eroavat toisistaan? Populisti vaistoaa intuitionsa avulla tai tutkimustietoon perustuen ihmisten taipumuksia sekä mieltymyksiä - ja sitten käyttää niitä hyväkseen. Populismi on mielistelyä ja vedättämistä, joka tähtää levikin kasvuun joko ideoiden tai tavaroiden markkinoilla.

Populisti toimii kuin matkamuistokauppias suurten väestöjen ajattomalla turistirannalla: aina löytyy joku joka on ensimmäistä kertaa tällä saarella, eikä tunne huijareiden metkuja. Hintaa voi kyniä tuplasti ja Rolexin kopio menee täydestä. Toinen populismin muoto on se, että kysytään ihmisiltä mitä he tahtovat ja sitten myydään heille juuri sitä - vaikka unelma osoittautuisikin aivan joksinkin muuksi kuin mitä he luulivat tahtoneensa.

Popularisointi taas merkitsee aivan vastakkaista asiaa - että ihmisille tarjotaan tietty rokotteen kaltainen vastalääke humpuukia ja sumutusta vastaan. Popularisoinnin ei kuitenkaan tarvitse olla vain epämukavaa valistusta vaan oppimisesta on osattava tehdä myös jännittävää ja oivaltavaa. Pupularisoinnin tavoitteena (tosin nyt puhutaan jo varsin utopistisista tavoitteista) on se, että mahdollisimman suuri osa ihmisistä kykenisi tunnistamaan eroavaisuuden laadun ja rihkaman välillä.

Kuten valistusajan klassikko Immanuel Kant sen sanoi: Filosofia tähtää ihmisen vapauttamiseen itse aiheutetusta "alaikäisyydestä". (Kant tosin oli varsin skeptinen sen suhteen, että kovinkaan moni ihminen aidosti kiinnostuisi tieteestä, politiikasta ja itsensä kasvattamisesta ylipäänsä. Syynä lienee yhä sama hybris kuin tuolloin: ihminen kokee olevansa riippumaton Tahto, jonka kohdalla mainonta, hypnoosi tai psykologia ylipäänsä eivät päde.)


Runouden populismista

Runoudessa ei liiku sellaisia rahoja, että se kovin helposti houkuttaisi suoranaista populismia. Taiteet myös monin keinoin pyrkivät suojaamaan itsensä liialta rahvaanomaisuudelta. Yleisöön uppoavien tyylien kopioimisesta rankaistaan nopeasti, sillä taidepiirit kyllästyvät nopeasti ja etsivät kaiken aikaa uusia ilmaisukeinoja. Heti kun jokin tyyli tulee määriteltyä muodikkaaksi, se tuomitaan vanhentuneeksi - aivan kuten tapahtuu muusikissa ja muotimaailmassa.

Jatkuva uudistuminen vaikeuttaa rihkamakauppiaiden työtä. Runoja ei voi tuottaa samalla muotilla vuodesta toiseen kuten turistille kaupattavia pieniä Eiffel-torneja. Tommu Taberman on hyvä esimerkki siitä, mitä liika tuotteliaisuus ja liika näkyvyys teettävät. Hänen kirjojaan ei juurikaan arvosteltu runouslehdissä, eikä kukaan vakava runoilija edes tahtonut mainita hänen nimeään.

Runouden kovin kärki on jo aikaa sitten luopunut 2000-luvun kahdesta kuumimmasta myyntiartikkelista: proosarunosta ja murrerunosta. Ne ovat muutamassa vuodessa siirtyneet osastolle TOTAALISEN OUT! Niitä saatetaan yhä julkaista, mutta on hyvin epätodennäköistä että ne herättävät minkäänlaista keskustelua.


Runouden popularisoimisesta

Jos populismi on runoudessa vaikeaa niin miten sitten popularisoiminen? Mitä se edes voisi tarkoittaa?

Ehkä parhaan pedagogisen määritelmän popularisoimisesta olen lukenut eräältä L. Ron Hubbardilta. Kyllä vain. Kyseessä on sama henkilö, joka on perustanut scientologian.

L. Ron Hubbard oli ehkä keskinkertainen tieteiskirjailija ja melkoinen sekopää, mutta kaikilla erikoisilla ihmisillä on paremmat hetkensä. Ennen kuin Hubbard perusti uuden uskonnon, hän kirjoitti pohdintoja siitä, mitä uskonnon perustaminen vaatisi - ja miten ihmisen voisi saada kiinnostumaan asioista, kuten romaanista, tietestä - tai esimerkiksi uskonnosta.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, oli L. Ron Hubbard eräässä mielessä World of Warcraftin ja muiden vastaavien erittäin koukuttavien pelien pioneeri. Hän nimittäin kehitti filosofis-psykologisen pohjan levelien nousemiselle. Scientologiassa, aivan kuten WOW:issa tai muissa roolipeleissä noustaan leveliä - ja tällainen systeemi hyvin helposti koukuttaa. Jokainen uusi leveli tarjoaa uusia ominaisuuksia, etuoikeuksia ja aiemmin kiellettyjä alueita, joita tutkia.

Tarjolla oleva maailma ikään kuin laajenee sitä mukaan kun omat tieto-taidot kehittyvät. Utelisuus pakottaa katsomaan millaista on seuraavalla levelilla ja taas seuraavalla. Myös sosiaalinen status kehityy levelien myötä. Systeemi on tuttu jo karatesta, jossa kuljetaan valkoisesta vyöstä eri värien kautta mustaan.


Runouden levelit

L. Ron Hubbardin kasvatusfilosofia oli nimeltään dianetiikka. Se tähtää yksilön kehittymiseen ja siinä on tiettyjä ihan toimivia lähtöoletuksis. Tämän kirjoituksen kannalta tärkein metafora on "portaat" tai "puolapuut". Hubbard aivan oikein totesi, että oppimisen flow edellyttää sitä, että henkilö opiskelee oikealla portaalla - että haaste ei ole liian helppo tai liian vaikea.

Kyseessä on tietenkin täysi itsestäänselvyys, mutta usein se unohtuu. Taitavan oppilaan on yhä hyvin vaikea päästä ikäisiään vaativampaan ryhmään, eikä monissakaan kouluissa ole tasoryhmiä. Itseopiskelijat ovat aina hyötyneet siitä, ettei heidän ole tarvinnut hidastella massojen mukana.

Scientologiassa tämäkin lähtöajatus on tietenkin käännetty joksikin aivan muuksi, ja kokelaiden "henkistä lähtötasoa" koetetaan mitata täysin mielikuvituksellisilla venpeleillä. Edistymisen mittana on myös huomioitu ensi sijassa lompakon paksuus.

Hubbardin varhaisin pointti portaikosta (silloin kun hän vielä oli järjissään) oli se, että yksilö kadottaa motivaationsa kohota askelmilla, koska hän tasolleen väärässä kohdassa tai koska yhteiskunta ei ole huoltanut portaita ja tietyt puolat tai askelmat puuttuvat - ja niiden yli täytyisi hypätä melkoisella surmanloikalla.

Ja tästä pääsemmekin runouteen. Tärkeintä runouden popularisoimisessa olisi mielestäni se, että lukijoilla olisi mahdollisuus löytää runoude tarjonnasta sellaisia kirjoja, jotka parhaiten vastaavat heidän kielellistä kehitysvaiheittaan. On nimittäin kohtuutonta, jos lukiolaisille yritetään tuputtaa tekstejä, jotka ovat täysin käsittämättömiä.

Kaikille runoilijoille on suuri palvelus se, jos yksikin lukija löytää runokirjan, josta hän tykkää. Se muuttaa hänen ennakkoluulonsa, ja ajan myötä hän saattaa löytää muitakin runoilijoita, jotka koskettavat häntä. Siksi ei ole syytä halveksia ketään, jolla on lukijoita - vaikka hän kirjoittaisi eri tavalla kuin itse. Heli Laaksonen ja Arno Kotro ovat tarjonneet monelle runouden portaita vaeltavalle lukijalle se ensimmäinen tukevan jalansijan.

Toinen pointti on se, että portaikon täytyy olla ehjä. Tällä hetkellä palkinnot ja runouslehtien palstatila, kritiikit sekä muut huomionosoituksen keskittyvät runouden uudistavaan ja haasteelliseen kärkeen. Monet olettavat palkittujen teosten olevan jotenkin objektiivisesta vuoden parhaita ja pelkään, että Henriikka Tavi tai Harry Salmenniemi ovat olleet monelle ensimmäinen ja viimeinen kosketus runouteen. Okei, onhan heillä ansionsa, mutta valtaväestölle kokeelliset tekstit menevät täysin yli hilseen. Liian haastava ensivaikutelma voi traumatisoida varomattoman ihmisen, eikä hän vuosiin kestä edes olla samassa huoneessa runokirjan kanssa.

Portaiden olisi oltava eheät - mikä tarkoittaa sitä, että julkisia tunnustuksia tulisi osata antaa myös kirjoittajille, jotka tuottavat sisällökästä ja sillä tavalla taidokasta tekstiä, että se avautuu myös vasta-alkajille, ei vain lajin nikseihin perehtyneille spesialisteille.

Ja kyllähän tällaisia runoilija jo löytyy (ja kyllä heitä myös on palkittu aina silloin tällöin), esimerkkinä mainittakoon Tomi Kontio, Ilpo Tiihonen tai Vilja-Tuulia Huotarinen, jotka koskaan eivät ole tuottaneet mitään maailman haasteellisinta matskua, mutta sen sijaan laadukkaasti soveltaneet perinteisempiä runokeinoja (kuva, metafora) uudessa ajassa ja tulkinneet niillä tuoreita ja aitoja kokemuksia.

Sokeudumme omille edistyneille skeemoilemme ja olemme huonoja arvioimaan minkään asian haasteellisuutta oman kokemuksellemme kautta. Tekstin ilmiselvyys tai haastettomuus voi johtua vain oman kognitiivisen kalustomme, eli omaksumamme lähtötietomme valossa suoritetusta automaattisesta tulkintaprosessista, jota emme tiedosta.

Minulla tai sinulla voi olla päässämme codex, joka avaa pakatun tiedoston, mutta jonkun toisen kohdalla sama joukko sanoja voi merkitä ylipääsemätöntä kommunikaatiokatkosta. Se puolestaan lietsoo käsitystä taidepiirien elitismistä. Vaikeustasolle sokeutumisen vuoksi on kyseenalaista, jos runouden arvioiminen jätetään vain asiantuntijoille, kuten professoreille, kriitikoille ja runoilijoille itselleen. Tavallisen ihmisen sanaa tulisi arvostaa aivan yhtä paljon, koska jokaisen lukijan kokema elämys (tai antikliimaksi) on aivan yhtä autenttinen ja sitä myöten myös aivan yhtä arvokas.


PS. Minulla oli muistilapulla kolme eri näkökulmaa runouden popularisointiin, mutta nyt ehdin käsitellä niistä vain yhden (kiitos L. Ron Hubbardin).

PPS. Miksikö muuten olen kiinnostunut L. Ron Hubbardista? Se johtuu vain siitä, että seuraavaa kirjaprojektiani (kapteenin henkimatkoja ja avaruusseikkaíluja) laatiessani olen tahtonut ymmärtää millä tavoin joku voi harkitusti suunnitella uskonnon... sekä myös sitä, kuinka ihminen voi lopulta hurahtaa omaan fiktioonsa ja alkaa luulla sitä todeksi.