Korkeakulttuurin infantiili elämänkielteisyys

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA, VÄLIHUOMAUTUS.

Monet tunnustetut älymystön edustajat ovat naurettavia kaikenkattavassa negatiivisuudessaan. Mikään ei kelpaa. Kaikki on vain inhimillisen typeryyden ilmentymää, enintään keskinkertaista.

"Hän on tyhmä, hän on kömpelö, hänellä on puheripuli; hänen moraalikäsityksissään on samaa näkemyksen syvällisyyttä kuin portinvartijoilla...

Että jotkut miehet ovat voineet retkahtaa tuohon vessanpönttöön on totisesti osoitus tämän vuosisadan miesten alennustilasta.

Hänellä on hyvät syyt haluta poistaa Helvetti."

(Charles Baudelaire: Alaston sydämeni, katkelma XVI: George Sandista)

Myönnän, että tietyssä iässä minua viehätti negatiivisuus ja olemisen absurditeetin kiroaminen, esimerkiksi Kafkan, Camus'n tai Nietzschen kirjoituksissa. Olin helpottunut siitä, että joku toinenkin osasi kyseenalaistaa auktoriteetit ja asennoitua ihmiselämän naurettaviin piirteisiin niiden ansaitsemalla kriittisyydellä.

Rakastin erityisesti Marx-veljeksiä ja Monty Pythonia. Anarkistinen komedia uskalsi paljastaa oman yhteiskuntansa koko hullunkurisuuden. Molemmat esimerkit ovat kuitenkin pääosin iloisia ja elämänmyönteisiä. Televisiokomediat tarjoavat hauskanpitoa keskiluokille. Ne keräävät miljoonayleisöjä, eikä niihin liity samaa säälittävää katkeruutta joka leimaa korkeammaksi määriteltyjä taiteita, kuten modernin kirjallisuuden kaanonia.

"Historia jossa kertoisin suhteistani kaikkiin tämän ajan kuuluisiin miehiin.

Hilpeitä luonnekuvia joistakin typeryksistä."
(Baudelaire, katkelma XV)

Nykyään minusta tuntuu, että negatiivinen asenne on vain vihonviimeinen palanen ihmisyyden naurettavuudessa - yhtä lailla inhimillinen erehdys kuin kaikki muutkin - vain astetta suurempi ja huolellisemmin valmisteltu erehdys kuin perusteeton optimismi.

Baudelaire on erityisen traaginen hahmo. Päiväkirjamerkinnöissään hän lähinnä haukkuu ystäviään ja pohtii oman epäonnistumisensa syitä - päätyen yleensä siihen, että syyttää kaikesta yhteiskuntaa ja muiden ihmisten typeryyttä. Hänen nääntynyt hahmonsa tuo mieleen lähinnä Dostojevskin Kellariloukon - teoksen, jonka kaikki älyköt ovat lukeneet, mutta jonka esitettelemästä pilakuvasta he eivät ole oppineet mitään.

"Muut kirjailijat ovat enimmäkseen pikku nyhertäjiä, jotka eivät tiedä mistään mitään."
(B: Katkelma XXXII)

"Mainio kuvauksen aihe: kirjallinen roskasakki."
(B: Katkelma XXXVI)

Baudelairea lukiessa tulee mieleen, että hän oli yksinäinen ja katkera trolli, joka lähetteli pieniä solvauksia oman aikansa tekstiviestipalstoille tai ilmaisjakelulehtien lukijapalaute-osastoon. Hän saa raivokohtauksen heti jos niitä yhtään sensuroidaan - ja vannoo ettei koskaan enää lähestyisi viisauksillaan samaa julkaisijaa - mutta ei kuitenkaan pysty hillitsemään itseään ja taas viikon kuluttua hän on jälleen pahanteossa.

"Lapsena minusta piti tulla milloin paavi, ja vielä sotaisa paavi, milloin näyttelijä.

Nautinnot jotka nämä kaksi kuvitelmaa minulle tuottivat."
(Katkelma XXXIX)

Moraalisen tuohtumuksen kukat

Onko se pahuutta vai moraalisaarnaa - vai molempia - jos osoittaa julkisen halveksuntansa oman aikakautensa alennustilaa kohtaan?

Baudelaire kirjoittaa etupäässä pettymyksestä, ihanteidensa romuttumisesta. Äärimmäinen pahuus tarvitsee syntyäkseen korkeita ihanteita - kahdellakin tapaa.

Ensinnäkin kokemus pahuudesta - ainakin sellainen, josta on selvitty kertomaan - on kokemusta ihanteiden murskautumisesta, uskon ja toivon menetyksestä, lisääntyneestä vaikeudesta rakastaa. Kivi ei voi todistaa pahuutta, koska se ei alunalkaenkaan ole elättänyt itsessään mielikuvia ylevyydestä.

Paitsi koettu, myös aiheutettu pahuus on usein korkean ideaalin viemistä sen loogiseen loppuun asti. Kansalaistunto, kilpailu, tehokkuus, pyrkimys taloudellliseen kasvuun - nämä kaikki ovat pieninä annoksina osa tervettä elämää - mutta äärimmilleen jalostettuina niiden elämää tuhoava voima pääsee valloilleen.

Baudelairen katkeruuden antaa jotenkin anteeksi se, että hän myöntää epäonnistuneensa. Hän tiedostaa, että hänen suunnitelmiensa ja korkeat ihanteensa eivät kohtaa todellisuutta. Kuitenkin vain harvoin hän osaa kohdistaa syyttävän sormensa omiin menetelmiinsä - tai itse ihanteisiin, jotka ehkä kaipaisivat tarkistamista.

En ole koskaan lukenut Pahan kukkia siitä näkökulmasta, että runoilija tahtoisi hekumoida pahuudella. Kyse on aina ensi sijassa kukinnoista, ei pahuudesta. Kurjuus ja epätoivo kykenevät tuottamaan jotain korkeampaa, jotain mikä on niiden vastaista. Vastoinkäymiset ja vääryydet lietsovat moraalintuntoamme. Ne villitsevät runoilijaa eettiseen hurmokseen. Kyse on moraalisaarnasta, ei rappiolla hekumoinnista; runoilija janoaa tarrautua koko voimallaan hyveisiin, mutta on aiheita, joista täytyy kirjoittaa vaikka ne eivät ole mukavia - koska yhteiskunnan on aika kohdata itsensä. Herättäköön runoni närää, jotta jotain parempaa voisi nousta sovinnaisuuden raunioista.

Kurjuudesta sikiävä oikeudenmukaisuuden vaatimus on kuitenkin usein sokea ja kostonhimoinen. Ihanteet yksipuolistuvat ja vääristyvät. Fanaattisuus kukoistaa yhteiskunnissa, jotka on pakotettu polvilleen tai vaiennettu. Kun ei muusta ole toivoa niin ehkä sentään korkeampien voimien langettamasta tuomiosta. Samalla koston ajatuksella myös Baudelaire toistuvasti hekumoi.

XXXIX
Olen unohtanut sen lumpun nimen ... no! Kyllä se muistuu mieleen viimeisellä tuomiolla.

XLV
Voitaisiin järjestää hieno salaliitto Juutalaisen Rodun hävittämiseksi.

On houkutus sanoa, että kärsimys jalostaa - mutta kovinkaan usein se ei mene niin. Paska ehkä lannoittaa kukkia, mutta ainakin nämä pahasta versoneet runot ovat pitkälti katkeruuden kukkia. Korkeat ihanteet palauttavat muistoja jostain ylevästä, mutta näköalat ovat kärjistyneitä ja julmia. Runojen piikit eivät ole tarkoitetut vain itsepuolustukseksi.


Jotain uutta - vai sittenkin jotain hyvin vanhaa?

Pahan kukista tekee kavalan kirjan lähinnä se, että Baudelairen motiivit eivät ole ihailtavat. Hän haluaa kuohuttaa myös siksi - tai etupäässä siksi -, että janoaa reaktioita. Runoilijaan kohdistuva perehtymätön kauhistelu saa hänet tuntemaan että hän on olemassa. Perehtyneet ja ymmärtävät se puolestaan houkuttaa rakastamaan teosta entistäkin lujemmin. Oikeudenkäyntien ja sensuurin lietsominen oli vanha jekku jo tuolloin, ja esimerkiksi Suomessakin luetaan vielä Juhannustansseja, vaikka romaanina se on jo kadottanut särmänsä. Timo K. Mukan kohusuosio on sentään kirjallisesti ansaitumpi.

Kirjallisen uransa epäonnistumisesta Baudelaire saa syyttää eniten omaa turhamaisuuttaan. Hän kuluttaa voimansa kadehtimiseen ja ymmärtämättömään hampaiden kiristelyyn. Tämän lisäksi hän oli keskenjättäjä. Hän kadehti ihmisiä, joilla oli taitoa luoda rutiineja.

XIII
Rutiinien luominen on neroutta.
Minun tulee luoda rutiini

XVIII
Löydettävä päivittäinen työvimma.

XIX
kun on hyvin nuori, tuntuu että voi lykätä asioita tuonnemma;

XX
Minulta on toistaiseksi kokematta suunnitelman toteutumisen ilo.

Ryhdyttävä kirjoittamaan heti. Minä viisastelen liikaa. Työhön ryhtyminen heti on kehnoinkin tuloksin parempaa kuin haaveilu.
(Baudelaire: Välähdyksiä)

Samaa loppuun saattamisen vaikeutta hän päivittelee loppuun saakka.

"Minussa ei ole perustaa vakaumukselle.
Kunnialliselle ihmiselle on ominaista tietty pelkuruus tai oikeammin velttous.
Vain rosvot ovat vakuuttuneita - mistä? - siitä että heidän täytyy menestyä. Ja hehän menestyvät."
(Alaston sydämeni VII)

Baudelairen nykyisen suosion syyt ovat tuskin yhtään runoilijan omia motiiveja kypsempiä. Baudelairen ilkeitä sivalluksia yhäkin ihailevat etupäässä ne, jotka samaistuvat tuskaan ja nauttivat ajatuksesta, että muut ihmiset ovat tyhmiä. Kuten suuri runoilija, he itse ansaitsisivat parempaa. Vain tämä edesmennyt nero tuntuu tajuavan missä mennään. Hän on kohtalontoverini - toverini sisäisessä helvetissä ja hampaidenkiristyksessä. Ja kuitenkin jos Baudelaire eläisi, hän varmaan haistattaisi pitkät paskat 2000-luvun ihailijoilleen.

Baudelaire tuo mieleen vanhatestamentillisen profeetan, jonka Jumala on voimissaan ja täynnä vihaa. Siinä suhteessa hän hieman muistuttaa Janne Kortteista - tosin jälkimmäinen ei ole dandy. Hänessä inkarnoituu enemmänkin repaleinen ja nääntynyt askeetti, jonka kristillisyyteen herkullisesti sisältyy sen koko kirjo; voimiensa tunnossa Kortteinen herättää henkiin Sodoman ja Gomorran tuhon julistustuksen sekä tarinan lammaslaumaan ajetusta räyhänhengestä.


Poikkeus ei tee sääntöä, paitsi poikkeustapauksessa ehkä

Myös Baudelairen esseet ovat jyrkkiä. Hän määrittelee aiheen ja käsitteet - ja sitten tekee joukon määritelmilleen uskollisia johtopäätöksiä. Se synnyttää erityisiä näkuökulmia ja kuulostaa älykkäältä, mutta lopulta hän saa aikaan lähinnä fanaattisen omaperäisiä tulkintoja, kiehtovia kärjistyksiä, joissa on totuutta vain murto-osa, sekä ainoastaan lyhyen kantaman vakuuttavuutta.

Johtopäätösketjuista ja määritelmistä irroitettuna Baudelaien viisaudet ovat lähinnä nokkelia aforismeja. Niistä puuttuu elämää ylläpitävä laajamittainen voima. Ne on luotu lähinnä pisteliäiksi marginaalimerkinnöiksi toisille, paljon yleispätevimmille viisauksille - joiden B. uskoo olevan tyhmyyden tiivistymää - koska hän itse ei ole johtanut niitä monimutkaisten kaavojen kautta. Ne tuntuvat olevan vain helppoja yleistyksiä, joita melkein kuka tahansa pystyisi tekemään.

Tavallinen ihminen hyväksyy yleispätevät periaatteet sellaisenaan ja onnistuu 90% tapauksista. Baudelaire on luonut muutaman teorian, jotka nokkelasti selittävät loput 10% - mutta vain sen. Niitä voi joku pitää korkeampina ja ylevämpinä, mutta niiden varaan ei pidä rakentaa elämäänsä - koska yleispätevämpi totuus pätee paljon niitä useammin.

Yleispätevä sääntö voittaa yhdeksän kertaa kymmenestä - mutta se ei ole yhtään niin yksilöllisyyttä korostava ja huomiota herättävä!


Sivistyksen kulmahampaat

Thomas Bernhard ei ole minulle kovinkaan tuttu, mutta heti kun luin hänen kirjoituksiaan, minulle alkoi avautua miksi hänet on korotettu suurten kirjailijoiden joukkoon. Hän on moderni individualisti siinä Joycen nuoruusvuosien, Sartren Inhon ja Marcel Proustin Kadotetun ajan merkityksessä, että hän osaa ajatella vain itseään. Hän on itsekeskeinen.

Thomas Bernhard sairasti paljon. Hänellä oli huonot keuhkot (kuten Marcel Proustilla). Hän sairasti tuskallisesti ja oletti elämänsä jäävän lyhyeksi. Se piiskasi hänet kirjoittamaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvin.

En tunne Thomas Bernhardia henkilönä, mutta hänen kirjoitustensa perusteella uskon, että hän oli vaikea ihminen, suorastaan kusipää.

"...hiljaisuudellaan hän halusi tietenkin loukata minua.

maalaiset ovat vieläkin estyneempiä kuin kaupunkilaiset sanomaan suoraan, että joku ihminen on tappanut itsensä...

en enää yhdeltätoista aamupäivällä ollut sen enempää yllättynyt kuin järkyttynyt tuosta hirveästä tapauksesta, sillä olin kuullut siitä jo seitsemältä aamulla...

Ja ajattelin, että olisi ollut parempi käyttää ilta Pascalin tai Gogolin tai Dostojevskin tai Tsehovin lukemiseen kuin tulla Genzgasselle vastenmielisille taiteellisille illallisille."

(Thomas Berdhard: Hakkuu)

On tärkeää, että vitutuksen keskellä ei tuntisi olevansa yksin. Miten hirvittävää olisikaan, jos yhteiskunta ei sallisi inhoa tai epäilystä ilmaistavan - jos kaikkien pitäisi olla koko ajan positiivisia ja iloisia - myös kirjallisuutensa yksityisyydessä.

Toisaalta kirjallisuus myös hyötyy hyvin paljon yhteiskunnan sovinnaisuuksista. Kirjallisuus on riippuvainen normeista, jotka kieltävät negatiivisten tunteiden julkisen esittämisen, sillä se saa niihin eräänlaisen yksinoikeuden. Kirjat saavat ilmaista vihaa ja ahdistusta. Ne tilittävät ja tunnustavat. Lukeminen on eräänlaista vessassakäymistä, sillä se suoritetaan yksin, omassa rauhassa. Kuvaavaa onkin miten molempia voi tehdä yhtä aikaa: lukea ja paskantaa.

"Jeanne oli ryhtynyt tämän Kirjallisuus ajassa -lehden päätoimittajaksi; siitä lähtien lehti oli ollut lukukelvoton, siitä oli itse asiassa tullut täysin arvoton ja kerrassaan päätön ja läpeensä pitkästyttävä lehti, joka nautti tämän kammottavan, inhottavan ja sekavan valtion tukirahoja ja johon painettiin pelkkiä latteuksia ja typeryyksiä..."
(Bernhard: Hakkuu, s.31)

Moderni kirjallisuus on yksityisen vitutuksen hienovarainen pakoventtiili, mutta samaan aikaan se opettaa epäilyyn ja pessimismiin - jumiuttaen lukijansa yksinäisiin ahdistuneihin ajatuksiinsa. Paljon lukevan ihmisen tunnistaa siitä, että hän suhtautuu ympärillään tapahtuviin asioihin tietyllä varauksella. Hän ensimmäinen reaktionsa uusiin henkilöihin ja asioihin on samaan aikaan utelias ja torjuva.

Kirjallisuus vetoaa meissä siihen kokemukseen, että muut ihmiset eivät ymmärrä. Niinpä kirjallisuus on sitä tehokkaampaa mitä harvempi ihminen sitä jaksaa lukea. Vaikea ja epäselvä merkitsee suuruutta. Suurinta taide syntyy eksymisen, vaikeaselkoisuuden ja katkeruuden pyhästä kolminaisuudesta.

"Viisitoista vuotta hän julkaisi tylsistyttävää Kirjallisuus ajassa -lehteä, kunnes se otettiin häneltä pois sitä lupausta vastaan, että hänelle maksettaisiin elinikäistä eläkettä. Mutta ei lehti siitä paremmaksi tullut, ajattelin, päinvastoin, tämänhetkinen päätoimittaja on vielä tyhmempi ja epäpätevämpi."

Tyytymättömyyden tähden

Korkeakirjallisuuden määritelmäksi oikeastaan jo kelpaisi se, että siinä avoimesti halveksitaan tavallista elämää ja kaikkia sen iloja. On äärimmäisen harvinaista, että moderni teos ilmaisisi viihtymystä todellisuuteen. Kirja on väline todellisuuspakoon tai todellisuuden tuomitsemiseen - joka on vain toinen tapa sanoa ei.

”Arosuden katse tunkeutui läpi koko aikamme ja paljasti sen uutteran touhun ja turhuuden, sen matalan henkisyyden ja ulkokultaisen kulttuurin.”

"Pohjattomammin kuin mitään muuta minä vihaan, inhoan ja kiroan tätä tyytyväisyyttä, tätä hyvinvointia ja mukavuutta, tätä poroporvarien hellimää optimismia, tätä keskinkertaisen, kaavamaisen, normaalin ihmisen säädyllistä, sävyisää elämää."

"En voi ymmärtää mitä iloa tai huvia ihmiset etsivät täyteenahdetuista rautatievaunuista ja hotelleista, täpötäysistä kahviloista ja niiden räikeästä, etovasta musiikista, suurkaupunkien baareista ja varietee-teattereista, maailmannäyttelyistä, kilpa-ajoista ja urheilukentiltä – en voi sitä ymmärtää enkä voi ottaa osaa."

(Herman Hesse: Arosusi)

Negatiivisuus on äärimmäinen klisee, mutta se kerää laajaa kannatusta. Modernin ihmisen kuuluu olla tyytymätön ja juureton. Modernin suuret aikaansaannokset perustuvat tyytymättömyyteen - ja niinpä kaikki yhä vain tähtää siihen. Uutisten, mainosten - jopa koululaitoksen tehtävä on osoittaa meissä puutteita sekä vaatia meiltä, että lakkaamatta vaatisimme, tuntisimme tarvetta.

Tiedoitusvälineet ovat olemassa, jotta ne kertoisivat meille mitä meiltä puuttuu ja mikä elämässämme on vikana.

On mitä naurettavin, ja silti mitä sinnikkäin, klisee tulkita elämänmyönteisyys ja tyytyväisyys keskinkertaisuuden merkeiksi. Kirjailija ei saa olla onnellinen, eikä kirjaa lukiessa saa viihtyä. Älykkyyttään ei saa osoittaa onnellisuuden taidoilla tai menestyksellä - todellisen neron tunnistaa siitä, että hän kärsii ja halveksii kaikkea tavallisuutta. Hetkeksikään hän ei suostu poistumaan oppositioasemastaan.

Heli Laaksonen ei ole oikea runoilija, koska hän on pirteä ja hymyileväinen - tai ainakin promokuvissa hän toistuvasti näyttää tavattoman iloiselta ihmiseltä. Laaksonen on myös perustellut aivan väärin sen, miksi hän kirjoittaa murteella. Murre ei merkitse vastalausetta virkakielisyyden alistavalle ja typistävälle vallankäytölle. Pikemminkin murre on vain jotain kivaa ja luontevaa - siis yäk!

Taiteilijaksi pyrkivä nuori tekee kaikkensa, jotta kärsimys ei lakkaisi. Hän tekee elämästään vaikeaa, koska muutoin luovuus saattaisi turehtyä - ja koska vain negatiivisuus on uskottavaa. Vain vitutuksesta voi syntyä oikeaa taidetta. Vain yksinäisyydestä.

Länsimaisessa kirjallisuuden kaanonissa gootit ja hevarit on nostettu korkeimmalle puolalle. On siellä muutama emokin. Nuoren runoilijan tunnistaa siitä, että hän pukeutuu mustaan.


Kukoistuksen etiikka

Saduissa piilee tietty totuus. Peikot ja pahat ihmiset kuvataan kuivina ja näivettyneinä. Hyvät ovat puolestaan terveitä ja sopusuhtaisia. Ikävien ajatusten kanssa yksin vellominen ei tuota sellaista maagista vaikutusta, jota ehkä toivoisimme.

Katkeruus ei avaa porttia Narniaan. Sinnikäs vitutus ei saa aikaan sitä, että yhtenä päivänä ovikello soi ja siellä on joku kosminen komitea, joka on saapunut kukittamaan meidät ansiokkaasta harmistumisesta. Epikuros oli ehkä eniten oikeassa. Etiikka on kokonaisvaltaista elämisen taitoa, joka näkyy ilona ja kukoistuksena. Hyvä elämä merkitsee hyviä ystävyyssuhteita, hyväntahtoisen luottamuksen rakentamista.

Eettisyys on sidoksissa siihen, että ihminen viihtyy - tai ainakin tahtoo viihtyä ja tietää siihen keinot. Hän ei kuitenkaan saavuta onnellisuuttaan pelkällä itsepetoksella. Hän viihtyy, koska hän on tehnyt sen minkä pystyi, sen minkä näki parhaaksi. Kerran hän meinasi antaa periksi ja luovuttaa, mutta onneksi paikalla oli joku joka käänsi hänen mielensä.

Eristyksissä elämä kadottaa merkityksensä. Mitä tahansa voi yrittää tehdä yksin, mutta se ei johda kukoistukseen. 1900-luvun korkeakirjallisuus vaikuttaa sellaisten ihmisten keskinäiseltä kirjenvaihdolta, jotka kokevat elävänsä vankeudessa. He eivät poistu asunnostaan, koska yhteiskunta vainoaa heitä. He eivät edes halua tietää mitä hyvää elämä voisi tarjota heille, koska he ovat lukeneet paljon - ja lukemiensa kirjojen perusteella he tietävät, että mikään ei ole yrittämisen arvoista.

"Ajatuksissani Amerikan kaikki kadut yhtyvät ja muodostavat valtavan pyörteen, hengen pyörteen jossa kaikki imeytyy alaspäin ja siivilöityy iänkaikkiseksi paskaksi. Tämän pyörteen yllä uutteran uurastuksen henki heiluttaa taikasauvaansa."
Henry Miller: Kauriin kääntöpiiri

Kirjallisuutta:
BAUDELAIRE, T. BERNHARD, KORTTEINEN, H. MILLER, H. HESSE, H. LAAKSONEN...