lauantai 19. toukokuuta 2012

Kaarlo Sarkia & Runoilijain ärryttimet

FOUND POEM.

On kieltämätöntä, että myös suhtautuisessa Kaarlo Sarkiaan on ollut huomattavissa tiettyä joustamatonta vanhoillaanpysyttelyä.

Elettiin "tulenkantajain" melskeisimmän rynnistyksen päiviä.

Romanttisen halajoivassa, huikaistuneessa tai hellien palvovassa tunnelaadussa on eräänlaista kuumaa alttiutta, ja niissä värähtelee jo, varsinkin eron murtumusta kuiskaavissa säkeissä, se ikävöinnin haltioikkuus ja se sielukas hurmio...

Sanallis-rytmillisen toteutuksensa herkkyyden ja kuviensa hienon päilynnän ansiosta ovat eräät niistä - esim. "Ikkuna" - hyviä saavutuksia.

*

Se kerä, se salaisen kärsimyksen panostuma, joka purkautumaan lähtiessään pakottaa Sarkian runon suorittamaan suurta, nousevaa ja laskevaa kaariliikettä.

Mutta mikä sitten on tuo sykkivä kuroutuma, joka ärryttää ihmismielen tällaiseen levottomuuteen?

Kenties uskaltaa viittailla asian selittymisen siten, että tuollaisen kipukohdan syntymiseen tarvitaan tietty hankaus sielussa.

*

...vajoaa ajoittain itseinhoon. Kuvitellun kehnoutensa tilassa hän vertaa sieluaan rampaan, kyttyräselkäiseen, rujoon.

Heillä ei ole väistämisen, ei kompromissaamisen, ei huonouksiensa sietämisen eikä varsinkaan itsensä pettämisen muilla tavallista lahjaa.

He ovat myös intohimoisia - elleivät olisi, olisi hankaus heidän sielussaan liian höllä, siitä ei syntyisi sähköä.

Tuollainen ärrytin on produktiivisuudelle, etenkin taiteelliselle, hyvin edullinen.

Voitaisiin mainita viljalti runoilijoita, joiden luomistyön takana, monilla alkujoustimena, on jotakin edelläkuvatun kaltaista.

Itse Goethen kaikkiulotteisessa henkilöllisyydessä on uria, joita myöten on mahdollista taeta tällaisiin ärryttimiin.

*

Siinä alkaa piinan kehä pitkän laukeamisensa. Lähtöpisteessä havaittavat sykähdykset ovat tallennettuina itseyden pohjaa tähystävissä runoissa.

Katkeriin tuloksiin vieneen minuudentuijotuksen vastapainoksi runoilija lupaa rakentaa aivan uuden, haaveista kokoonpannun elämän.

Sairaus on myös elämänhalua lisäävä tekijä.

Ilmaukset, joihin tuhoutumisvietti oli purkautunut, merkitsivät vapautumista vaarallisesta viettymyksestä.

Parnassolaisen ja hellenistisen kauneudenkultin takaa vaistoamme tyypillisesti nuoren elämänpettymyksen pelon, aavistelevan ja narsistisen itsevarjelun, joka pitää eroa elämästä parempana kuin sen tahrojen syöpymistä sielun vielä sumentumattomaan kilpeen.

Kenties sentään on on syytä mainita, että Sarkia on käynyt raskaan sisäisen kriisin läpi.

Hän halajoi pois myös itse kaipauksesta, t ä s t ä kaipauksesta, ja tavoittelee kiinteää pistettä, mistä käsin saisi mielensä levottoman läikähtelyn laantumaan.

*

Baudelairen, joka keinotekoisesti hankki unia, täytyi kirjoittaa runonsa laivan kannella räpyttelevästä albatrossista.

Niin myös Sarkian, jolla albatrossia vastaa, jos mahdollista, vielä täyteläisempi tervapääsky-metafora.

*

Sarkialle ovat tyypillisiä kaikki sanat, jotka kuvaavat keinuntaa, aaltoamista, nousu- ja laskuvettä, sylkähtelyä, soudattelua ja vellontaa.

Tämä kaikki on tietenkin vastinetta hänen mielenkäynnilleen.

Hän kaipasi narkoosia.

*

Myös "Unen kaivon" rakkausrunoissa voidaan rinnakkaisesti irrallisuuslinjan kanssa seurata elämysten seestymistä.

Erillisesti huomautettakoon, että "Unen kaivossa" on pari suurta yksittäissaavutusta, joita on vaikea jättää maininnatta.

*

Niin reagointiin pakottavia kuin vasta läpäistyt ja yhä edessä olevat sotavuodet olivat olleetkin, siihen oli harva valmistautunut, että runoilija, jonka, jos kenen, luultiin vetäytyneen aukottoman muurin taakse, että juuri Sarkia, unien ja kauneuden eristäytynyt palvoja, saattaisi astua esiin aktiivisena yhteistuntojen kuuluttajana tai edes kipeimpäin yliyksilöllisten ongelmien kuvastajana.

Perehtyneimmille Sarkian lyriikan tuntijoille ei muutos ollut aivan odottamaton, ja jälkeenpäin ajatellen se tuntuu lainmukaiselta vuoroliikkeeltä, paluuheilahdukselta, mikä olisi pitänyt voida ennalta laskea.

*

Kysymyksessa on hidas kristalloituminen. Prosessin jouduttaminen tiivistymän sisästä käsin ei tällaisissa tapauksissa käy päinsä. Tarvitaan lisäksi jotakin ulkoapäin, jotakin kiehuvaa liuotinta.

Runoilija palaa siinä tähänastiseen keskusasiheeseensa, sielun levottomaan läikyntään.

Moni pettymys oli odottamassa. Erakoitunut sielu oli töytäyksille arka.

*

Mutta emme saa myöskään menettää toivoamme, että tuon meren jostakin pohjukasta löytyisi se kallis simpukka.

Runossa "Sielumme liekki" on tätä sädehtivää kalleutta vastaamassa "sielumme liekki", kun taas "Runossa rumuudesta" käytetään ilmausta "toivon tuikku".



Katkelmat valikoitu Kaarlo Sarkian koottujen runojen esipuheesta 1944, s. I - XXXIX. Virkkeet on toistettu siinä järjetyksessä missä ne esiintyvät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti