perjantai 12. lokakuuta 2012

Kolmannen asteen inspiroituminen

Elokuva-arvio: Close Encounters of the 3rd Kind (1977)

Kun lapsena näin Kolmannen asteen yhteyden, kokemus oli vähintäänkin vaatimaton. Olihan se ihan jees, kun siinä oli jännittävä tunnelma ja vilkkuvia valoja, mutta kumminkin tunsin, että jotain jäi puuttumaan. Takaa-ajokohtauksia ja räjähdyksiä olisi saanut ainakin olla runsaammin. Kukaan ei edes kuollut.

Sentään se voitti E.T.n jossa ei tuntunut tapahtuvan yhtään mitään. E.T. vain hengasi keittiössä ja söi koiranruokaa. Jotenkin tuo kohtaaminen avaruusolennon kanssa oli vielä suurempi pettymys. Minusta tuntui ettei E.T:llä ollut kaikki muumit veneessä. Hetkittäin hän tuntui suorastaan pikkuvauvalta, joka kuolaa ja katsoo kieroon. En ollut yhtään vakuuttunut, että myöhemmin sama tyyppi muka osaisi rakentaa jonkinlaisen radiovastaanottimen eletronisista romupaloista.
E.T. soittaa kotiin. Just joo. Olin 7-vuotias, enkä kyennyt sulattamaan ristiriitoja. Pyörä lentää. Hoh-hoijaa. Don't buy it.

Jostain syystä minulle hahmona E.T. merkitsi hieman samaa kuin myöhemmin Jar-Jar Binks. En vieläkään ymmärrä, miksi E.T. on niin laajasti rakastettu. Minusta hän näyttää littanaamaisen bulldogin ja vasarahain sekoitukselta, jota luonto ei ole suunnitellut kävelemään tai uimaan. Lopputulos on järjetön ja mahdoton. Veikkaan, että saman lajin eeteet kärsivät kroonisesti nivelreumasta ja hengitysvaikeuksista. Ne joutuvat koko ajan herättämään toisiaan kuolleista, kun eivät millään tahdo pysyä hengissä.


Toinen yritys ymmärtää

Tänä kesänä ja näin pitkästä aikaa uudestaan Kolmannen asteen yhteyden. Se kolahti ja lujaa. Ehdottomasti aikuisten elokuva niin kuin John Wayne -länkkärit. Liian hidastempoinen ja liiaksi tosielämää peilaava, jotta lapsi saisi siitä mitään irti. Hetkittäin miltei Bergman-tyylistä henkilöohjausta. Kaksi aikuista kohtaavat dialogissa, puhuvat eri kieltä, hienovaraiset jännitteet kasautuvat ja sitten purkautuvat parisuhteenomaisissa tiuskaisuissa tai herkissä pikku hellyydenosoituksissa.

Mieletön määrä inhimillisyyttä. Kituuttamista ja pitkää raatamista. Toivoa jostain paremmasta, jos ei muuten niin yliluonnollisen välineen kautta. Pienuuden tunne ja siihen kosminen ratkaisu. Hieno elokuva, joka puhuu monella tasolla.

Voimakkaimmin minuun vetosi tarinan suhde taiteen tekemiseen. Kolmannen asteen yhteys on allegorinen kuvaus taiteellisesta inspiraatiosta hyvässä ja pahassa. (Jos et ole nähnyt elokuvaa, ei kannata lukea tästä eteen päin. Tulee liikaa juonipaljastuksia. KORJAUS: Tämän osion voi huoletta lukea loppuun.)
Elokuva alkaa verkkaisesti lähiössä, kuten Poltergeist, E.T., Arkajalat ja kaikki muutkin varhaiset Spelberg-elokuvat. Nykynäkökulmasta keskiluokkaisen omakotitalossa asuvan amerikkaisperheen kuvaus tuntuu ehkä naivistiselta, mutta 70-80-luvuilla elämä kaiketi oli tuollaista. Ainakin tunnistan jotain omasta lapsuudestani, ajalta ennen Tchernobyliä, Neuvostoliiton hajoamista, 90-luvun lamaa ja Estonian uppoamista. Kylmä sota oli pikemminkin haalea, kädenlämpöinen. Usko länsimaiseen taloumalliin ja teknologian voittokulkuun oli horjumaton.

1980-luvun alku oli ehkä ihmiskunnan leppoisin ajanjakso, jos katsoo hiustyylejä tai elokuvatarjontaa. Vuonna 1980 leffateattereissa pyöri samaan aikaan Imperiumin vastaisku, Blues brothers, Sininen laguuni, Kubrikin Hohto, Teräsmies 2 ja Hei me lennetään.
 
1982 - Blade Runner, Fanny ja Alexander, Carpenterin The Thing, Poltergeist, E.T., Conan Barbaari, Tootsie - Lyömätön lyyli, Tumma kristalli, Star trek II - Wrath of Khan...

1984 oli kaukana George Orwellin dystopiasta, ellei sitten mietitä viihteen tasoa aivojen turruttamisen mittarina. Leffayleisöä hemmottivat Ghostbusters, Terminator, Karate Kid, Päättymätön tarina, Huuliharppukostaja, Gremlins ja Tuulen laakson Nausicaa - josta tosin kukaan ei Suomessa ollut kuullutkaan.

Vuonna 1984 alkoi myös Cosby Show, joka on ehkä keskiluokkaisen amerikkalaisuuden korkein huipentuma. Korkea koulutus, paljon lapsia, kommunikoiva perhe, ihonvärillä ei väliä. Värikäs villapaita niskaan ja eikun parantamaan New Yorkin sairaita. Jos Taivas on olemassa, siellä pukeudutaan ja tanssitaan aina näin.
Nyt eksyin aiheesta. Tämä meni ihan nostalgiapuuroksi. Vielä yksi villapaita.
Ja video:


Niin siis Kolmannen asteen yhteys...

Elokuvan keskushenkilö Roy kokee jotakin, mikä jättää häneen pysyvän jäljen. Hänen on pakko jotenkin saada ilmaistua vaikeasti hahmottuva visionsa. Hänestä tulee pakkomielteinen. Hän hyrailee samaa melodiaa, piirtää ja muovailee yhä uudestaan jotakin, mikä muistuttaa lautaselle kumottua vanukasta. Hän ei pysty syömään tai nukkumaan. Perhe katsoo hetken hänen sekoilujaan, kunnes vaimo pakkaa lapset autoon ja lähtee.
Roy saa potkut töistä. Naapurit ihmettelevät. Hänellä ei olisi sosiaalisesti tai taloudellisti varaa toteuttaa visioitaan, mutta hän ei pysty lopettamaan. Hänestä on tullut kokopäiväinen taiteilija.

Mies luulee olevansa yksin, mutta huomaa pian, että jotkut muut ihmiset ymmärtävät häntä. Heillä on sama ongelma. Heidän täytyy lakkaamatta piirtää, soittaa ja muovailla savea. Pian syntyy kokonainen liike, väljä taiteilijayhteisö, jossa kukaan ei varsinaisesti tiedä mitä tapahtuu, mutta tunnelma on odottava. Jotenkin tämä kaikki vie kohti parempaa maailmaa.
Sattumalta Roy kuulee televisiosta, että hänen uneksimansa paikka on todellinen. Varoituksista huolimatta hän lähtee matkaan. Hän on valmis uhraamaan vaikka henkensä unelmansa puolesta. Hän on uhrannut jo työnsä ja perheensä. Mitä hävittävääkään hänellä on? Tai hävettävää. Häpeä ei enää kahlitse häntä, sillä hän n kadottanut itsensä ja haluaa tulla osaksi jotain suurempaa.

Matkallaan mies kohtaa lisää kaltaisiaan, yksilöitä, jotka lähtivät matkaan pelkkien huhupuheiden ja aavistusten varassa. He elävät toivon varassa. He kaikki ovat hieman omituisia ja yhteiskunta yrittää kaikin tavoin käännyttää heidät. Viranomaiset asettavat tielle esteitä. Varoituskyltit pelottelevat sairauksilla ja myrkkykaasuilla.

Yhteiskunta osoittaa menneiden aikojen taiteilijoita ja muistuttaa: katsokaa heitä! Mitä heille kävi? Mozart, Baudelaire, Nietzsche - he kuolivat sairaina ja köyhinä, mielipuolisina. Viimeisinä vuosina heille lähinnä naureskeltiin.

Älkää tulko heidän kaltaisikseen, kääntykää pois!

Vuori on kuitenkin näkyvissä ja on pakko kiivetä. Siellä se jokin odottaa. Sinne Zarathustrakin kiipesi. Hän laskeutui alas ihmisten pariin hulluna, mutta jumalainen kiilto silmissään. Toiset eivät koskaan palanneet. Ehkä heille kävi paremmin? Ehkä he löysivät Jumalan - tai ehkä he vain putosivat ja taittoivat niskansa, saivat käärmeen pureman ja käpertyivät vuorenseinämän kylmään syvennykseen, jonne he näivettyivät yksin ja unohtuneina.
Vuorelta loistaa valo. Se valo on kutsuva. Siellä on portti toiseen maailmaan, sanoi yhteiskunta mitä tahansa. Sinne käy minun tieni. Taiteilijan kutsumus on kuin lakkaamatta päässä jyskyttävä sävel: TI-DI-DII, DU-DUM...


Lopuksi: Alien versus Creator

Pari päivää sitten juttelin Kolmannen asteen yhteydestä Pauliina Haasjoen kanssa (jonka puhelimessa pärähti soimaan elokuvan tunnari). Pauliina sanoi jotain mieleenpainuvaa: Ajatus pelastavasta avaruusolennosta on lohduttavampi kuin ajatus pelastavasta Jumalasta.

Avaruusolennot ovat ehkä vasta saapuneet, joten heitä ei voi syyttää menneistä ongelmistamme. Jumala sen sijaan on ainakin osittaisessa vastuussa ihmisen epätäydellisyydestä, taudeista, sodista, liikakansoituksesta sekä uskontojen hirmuteoista. Hän on sallinut pahuuden syntyä ja säilyttää otteensa. Hän ei selvästikään saa Perkelettä aisoihin... tai ihmistä.

Avaruusolennot, sikäli kuin heitä yhtään kiinnostaa meidän kohtalomme, voivat tarjota aidosti uusia vastauksia. Avaruus on New Hope. Maan päällä kukaan ei kuule sinun huutoasi.

*

PS. Jos katsotte elokuvan niin kiertäkää kaukaa "Special edition"(1980). Siitä on tarinan jouduttamiseksi leikattu pois kohtauksia. Director's Cut on lähempänä alkuperäistä teatteriversiota, jota tuskin edes löytää mistään.

PPS. Cosby Show on parasta mitä 80-luvun televisio tarjosi - heti Ihmemiehen jälkeen. Ritari Ässä jää neljänneksi. Veli Puolikuu on kolmonen. Sekin alkoi 1984. MacGyver 1985. Siinä oli modernin optimismin huipentuma. Sitten pamahti Tsernobyl. Kekkonen kuoli. Samana vuonna meitsi meni ekalle luokalle. Muistan paremmin Diego Maradonan sensaatiomaiset maalit. Muistan Kekkosen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti