lauantai 19. tammikuuta 2013

Laatumarkkina-alue

Käsitteen "laatumarkkina-alue" lanseerasi Oliver Hole vuonna 2017. Vuonna 2031 hän voitti taloustieteen Nobel-palkinnon. Sitä ennen useimmat taloustieteilijät olivat lähinnä naureskelleet koko ajatukselle.

Toisin kuin yleensä, Oliver Hole ei saanut tunnustusta ideasta, vaan vasta sen toteutuksesta. Ajatusta ei halunnut tunnustaa monikaan, mutta se toimi. Muutamat pienet valtiot kukoistivat, koska niiden talouspolitiikkaan oli rohkeasti liitetty Holen uudistuksia.

Oliver Holen talousteoriaa on kutsuttu aristokraattiseksi, erotuksena kapitalistisesta tai sosialistisesta. Ensimmäinen Holen laki kuuluu:

1. Fiksut lait kannattavat pitkällä tähtäimellä.
Lähes koko modernin aikakauden taloudellinen tutkimus ja teorianmuodotus olivat keskittyneet tavallisiin kuluttajiin. Markkinoijat ja poliitikot halusivat lähinnä tietää, millä tavoin ihmisten valtaosa oli mahdollista huijata ostamaan. Ideaalinen kuluttaja oli yksinkertainen ja seurasi mielijohteita.

Hole halusi tutkia valistuneita kuluttajia. Hän halusi ymmärtää, millaiset kulutustottumukset olisivat järkeviä. Hänen oli vaikea löytää tutkimuksilleen rahoittajia, koska poliitikot tai kauppiaat eivät halunneet ihmisten viisastuvan. Heitä kiinnosti ennemminkin tietää, miten massoja voisi manipuloida äänestämään tiettyä puoluetta tai ostamaan tiettyjä tavaroita, tietystä liikkeestä.

Oliver Hole kertoo kokeneensa eräänlaisen valaistumisen, kun hän väsyneenä ja hieman juovuksissa tarkasteli valtioiden vaihtotaseita. Hän hoksasi, että tyhmä kansa heijastui tyhmänä valtiona. Poliittisesti tämä oli tietenkin itsestäänselvyys, mutta ehkä se päti myös valtiontaloudessa! Kouluttamattomat ihmiset eivät ainoastaan valinneet huonoa presidenttiä, he ajoivat alas myös valtion vaihtotaseen.


Aristokraattinen shoppailija

Jotta voisimme ymmärtää Holen kokeman oivalluksen valtion tasolla, meidän on ensin tiedettävä, mitä hän tarkoittaa "aristokraattisella shoppailijalla".

Jo pitkään on tiedostettu, että korkean tulotason ja koulutustason perheet paitsi tienaavat enemmän, myös säästävät rahaa ostamalla kalliimpaa. He esimerkiksi sijoittavat omistusasuntoon ja hankkivat huonekaluja, jotka säilyttävät arvonsa ja kestävät aikaa. Tuhannen euron antiikkisohva saattaa esimerkiksi kertaa 30 vuotta hajoamatta, ja uudelleenverhoilun jälkeen siitä voi vielä saada omansa takaisin.

Köyhempi perhe käy samaan aikaan läpi kolme 300 euron sohvaa, joiden elinikä on enintään 10 vuotta. Köyhemmät perheet kuluttavat pienempiä kertasummia krääsään, joka hajoaa ja josta pitkällä tähtäimellä kertyy valtava menoerä.

Perhe A) Omistusasunto, kestävät huonekalut, kestävät kodinkoneet, kestävät vaatteet ja kestävä laatuelektroniikka. Suuret kertainvestoinnit, mutta siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, talo on oma ja jotkin ostetut tarve-esineet ovat yhä käyttökelpoisia.

Perhe B) Vuokranmaksua, paljon pieniä, edullisia kertaostoksia. Kun lapset ovat aikuisia, on perhe kuluttanut saman summan, mutta se ei omista mitään.

Oliver Hole kutsuu kaikkea sitä, mikä kestää aikaa ja käyttöä nimellä "varallisuus". Perheellä A on varallisuutta. Perheellä B ei ole varallisuutta. Kummankin perheen jättämä jälki bruttokansantuotteessa on samankokoinen, mutta toinen perhe samaan aikaan luo valtion sisällä kestävää varallisuutta, joka periytyy sukupolvelta toiselle.

Holen toinen laki kuuluu:

2. Aristokraattiset kulutustottumukset kasvattavat kansakunnan kokonaisvarallisuutta.

Varallisuusteoria

Oliver Hole oli aluksi kiinnostunut yksittäisistä kuluttajista, mutta pian oivalluksensa jälkeen hän julkaisi teoksen nimeltään Varallisuusteoria (2017). Siinä hän vertasi keskenään kahta talousmallia - tai pikemminkin vain talouden mittaamisen periaatetta: bruttokansantuotetta ja kansanvarallisuutta. Varsinaisesta varallisuusteoriasta puhutaan vasta teoksen lopussa, joss Hole ehdottaa varovaisesti, että jonkin valtion tulisi kokeilla hänen ideansa toimivuutta.

Niin todella tapahtuikin - ensin Norjassa, sitten Sveitsissä, Tanskassa ja lopulta kaikissa pohjoismaissa - Suomi hännänhuippuna. (Suomessa yhä keskityttiin rakentamaan uusia ydinvoimaloita - tai pikemminkin panemaan hankkeille projekteja, jotka tuottivat valtaisia työmaa-alueita, saamatta mitään koskaan toimintakuntoon.)

Kansanvarallisuudella Hole tarkoittaa kaikkea sellaista infrastruktuuria ja omaisuutta, joka ei ole riippuvaista bruttokansantuotteesta, eikä myöskään näy siinä. Se edistää taloutta ja tuottaa hyötyä kansalaisille, mutta sitä ei huomioida tilastoitaessa talouskasvua tai talouden tilaa.

Kolmas Holen laki kuuluu:

3. Kansantuotteen kasvulla ei ole suurtakaan väliä, jos kansanvarallisuus ei lisäänny - tai jos se jopa kääntyy negatiiviseksi.
Klassinen esimerkki BKT:n ja KV:n erosta on verrata keskenään lossia ja siltaa. Lossia operoimaan ja huoltamaan tarvitaan tietty määrä ihmisiä, joille maksetaan palkkaa. Myös siltaa täytyy kunnostaa. Oletetaan, että nämä summat ovat samansuuruiset, joten ero ei näy bruttokansantuotteessa. Silta on kuitenkin nopeampi. Silta kestää sata vuotta, kun puolestaan lossi täytyy jo muutamien vuosikymmenen välein kokonaan uusia - mistä tulee suuria kustannuksia.

Silta on esimerkki aristokraattisesta kulutustottumuksesta valtion tasolla. Lossi on köyhän valtion ratkaisu, joka pitkällä tähtäimellä tulee kalliimmaksi. Mikään tähän mennessä sanottu ei kuitenkaan haasta aiempia talousteorioita. Nämä ovat vain itsestäänselvyyksiä, joista ei tarvitse puhua.

Joskus itsestäänselvyyksistä vain täytyy puhua, koska saatetaan huomata jotain, mikä aiemmin on jäänyt huomaamatta.


Kansanvarallisuuden kasvu

Infrastruktuuri on selviö. Kaikki poliitikot ja taloustieteilijät tietävät, että infrastruktuuriin tehdyt investoinnit ovat hyödyllisiä, jos yhteiskuntaa tarkastellaan pitkällä tähtäimellä. Myös koulutus on tiedostettu tärkeäksi investoinniksi.

Varallisuusteoria-teoksessa astutaan vaarallisille ja yllättäville poluille vasta, kun esitellään neljäs laki:

4. Kun talous perustuu kusetukseen, se tuottaa etupäässä paskaa.
Hole kirjoittaa:
"Nykyaikaisen valtion BKT:stä valtaisa osa muodostuu pettymyksistä. Talouden rattaat pyörivät, kun ihmiset ostavat rihkamaa ja juoksevat turhien lupausten perässä."
(Varallisuusteoria, s. 322)
Teoksessa tarjotaan vaihtoehto, joka ei ole sosialistinen, mutta silti esittää kapitalismille suoran haasteen. Hole haluaa, että valtion päättäjät oppisivat kannattamaan uudenlaista itsekkyyttä ja nationalismia: he suhtautuisivat omiin kansalaisiinsa kuin sukulaiseen, jolle kannattaa antaa hyviä elämänohjeita pelkän kusettamisen sijaan.

Valtioiden rajalla rihkamaa vietiin ulos ja kannettiin sisään. Valtion vaihtotase oli negatiivinen, jos sinne kannettiin sisään enemmän turhaa ja nopeasti hajoavaa krääsää kuin sieltä kannettiin ulos. Jos krääsän tuleminen sisään vähentyisi, vaihtotase käätyisi positiiviseksi ja samaan aikaan varallisuus kasvaisi. Teoriassa kyllin järkevästi shoppaileva valtio kykenisi aikaa myöten haalimaan kaiken maailmassa olevan kestävän laatukäsityön.

Jos kansakunta kokonaisuutena perustaisi elämänsä aristokraattisiin kulutustottumuksiin, sen varallisuus kääntyisi jyrkkään kasvuun ja velkaantuminen lakkaisi. Muutamassa vuosikymmenessä se olisi varsinainen laatutavaran ja hyvinvoinnin keskittymä.

Miten tällainen muutos sitten on mahdollista? Pitääkö kaikille yksitellen opettaa millä tavoin tehdä järkeviä ostopäätöksiä?

Ei. Muutos tapahtuu lain ja asetuksen voimalla.


Kateus kääntyy matkimiseksi

Vain viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Norjan valtio asetti voimaan lait, jotka perustuivat Holen teoriaan. Se oli helppoa, koska Norjalla oli suuret rahavarannot, eikä maa ollut EU:n jäsen.

Norjan laki määräsi, että pesukoneella täytyi olla 20 vuoden takuu. Muunlaisia pesukoneita ei saanut maassa myydä eikä valmistaa. Niitä ei saanut tuoda edes rajan yli.

Useimmat yritykset eivät tietenkään edes valmistaneet tällaisia pesukoneita. Niiden myymät laitteet oli ohjelmoitu hajoamaan viiden vuoden käytän jälkeen.

Koska laki oli ankara, Norjan omat yritykset alkoivat kilpailla sen omista markkinoista. Pesukonetehtaat palkkasivat työvoimaa ja pian omat markkinat oli tyydytetty.

Klassisen taloustieteen kannattajat ovat kauhuissaan. He veikkasivat, että Norjalaiset pesukonevalmistajat olisivat pian konkurssin partaalla. Norjalaisten perheiden tarpeet olisi tyydytetty särkymättömillä pesukoneilla, joten kysyntä hiipuisi.

Tapahtui täysin päinvastaista. Ulkomailla kaikki uutisia seuranneet aristokraattisia kulutustottumuksia noudattavat perheet tiesivät, että Norjassa valmistetut pesukoneet eivät hajoaisi takuun mentyä umpeen, koska laki oli ehdoton. Kaikki halusivat sellaisen pesukoneen. Ympäri Eurooppaa, Aasiasta ja Yhdysvalloista sateli tilauksia. Norjalaiset koneet olivat kaiken lisäksi saaneet tutkimus ja kehittelyvaiheessa valtion tukea, joten hinta ei ollut sen korkeampi kuin kilpailijoilla.

Norja tuotti nyt maailman parhaat pesukoneet ja kilpailijoiden koneita ei saanut edes myydä Norjassa, koska ne eivät täyttäneet standardeja. Mikään laki ei kieltänyt muita yrityksiä kilpailemasta Norjan markkinoilla, kunhan he täyttäisivät standardit. Laissa ei ollut siis mitään väärää. Kansainväliset yritykset vain eivät nähneet Norjan markkinoita kyllin suuriksi, jotta ne olisivat halunneet satsata tuotekehittelyyn.

Laki laajennettiin koskemaan kaikkia kodin välttämättömiä tarvikkeita. Pian Norja valmisti jo maailman parhaita televisioita, stereolaitteita, tuoleja, sänkyjä, veneitä, autoja. Oli pakko, koska laki vaati laatua. Kaikilla tavaroilla oli 20 vuoden takuu, joillakin jopa 30 tai 40 vuoden. Edes kahvinkeitintä ei saanut myydä, ellei se ollut parhaaksi testattu.

Köyhien perheiden kohdalla valtio itse tuli osamaksusopimuksen takaajaksi. Kaikilla oli mahdollisuus luksukseen, koska valtion rajalla ei haluttu nähdä minkäänlaisia tavaroita, jotka olivat sekundaa. Omat tuotantolaitokset työllistivät aina vain enemmän ihmisiä ja työttömyyttä ei käytännössä ollut.

Muut maat eivät mahtaneet asialle mitään. Ainoa ratkaisu oli seurata perässä. Järki oli voittanut - tämän kerran.


Jälkisanat: vuosi 2040

Järkevän tuotannon ja järkevän kulutuksen malli tietenkin toimi vain niin kauan, kun muut maat eivät toimineet samoin. Vapailla markkinoilla yksi maa kukoistaa, kun se satsaa laatuun. Jos kaikki tekisivät samoin, kulutus tyrehtyisi: tarpeet olisi tyydytetty.

Finanssitalouden asiantuntijat heräsivät pian sen jälkeen, kun myös Sveitsi ja Tanska olivat julistautuneet laatumarkkina-alueiksi. Sijoittajat tajusivat, että kukaan heistä ei saisi lisäarvoa siitä, että joku pesee pyykkiä ikuisesti kestävällä pesukoneellaan. Laatu ja varallisuus eivät olleet mitattavissa, eikä ilman pienimittaista kusetusta ollut helppo harjoittaa laajamittaista kusetusta.

Hole nappasi Nobelinsa ja häipyi taka-alalle viimeistelemään muita teorioitaan. Muutamat itsekkäät ja laskelmoidusti järkevät valtiot olivat vuosikymmenen ajan ehtineet perustaa taloutensa kestävyyteen ja rohmuta kotinsa täyteen materiaalista varallisuutta. Talousteoreetikot keksivät uudet kivalta kuulostavat teoriat tukemaan kusetusta ja kapitalismi palasi ennalleen: tehtaiden liukuhihnat tuottivat jälleen kasapäin turhaa ja hajoavaa.

Ihmiset ostivat, koska he eivät olleet tulleet ostamaan esineitä alkujaankaan. He halusivat ostaa tyhjää ja tarpeetonta, joka oli kääritty muodikkaaseen lupaukseen rakkeudesta ja paremmasta elämästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti