perjantai 10. toukokuuta 2013

Pimeä tietoteoria, osa 3

Lupauksissa ja unelmissa tiede näyttäytyy nopeasti päivittyvänä ja luotettavana alana. Käytännössä evoluution aivoihimme ennalta ohjelmoimat kiinnostuksen painopisteet, käyttäytymistottumukset, painetut kirjat ja sosiaaliset normit hidastavat tiedon kulkua siinä määrin, että keskustelu ei koskaan perustu tuoreimpaan mahdolliseen informaatioon - eikä huomio tieteenrajojen ja keinotekoisten jaottelujen vuoksi edes kohdistu tärkeimpiin kysymyksiin.

Tieteellinen tieto kilpailee medioissa samasta huomiosta kuin intutitiivinen ja täysin tuulesta temmattu tieto. Nykyään ihmisten mielikuviin täytyy kyetä vaikuttamaan nopeasti, koska aiheet tulevat ja menevät. Jos tutkimme televisiossa kuultuja väitteitä aidolla tieteellisellä vakaumuksella, emme ehdi sanoa mitään. Keskustelun fokus siirtyy aiheesta toiseen ja parhaiten mieleen jää se joka huusi lujimpaa - tai se, jonka mielipiteet olivat täysin naurettavia.

Hidasta ja pätevää tieteellistä tutkimusta on syytä tehdä entiseen malliin, mutta filosofiset määritelmät, joita tiedosta esitetään, eivät ole tätä aikaa. Rationaalisuuden perään toitottavat filosofit eivät ole koskaan nähneet ihmistä kokonaisuutena, eikä siihen suuntaan olla menossa nytkään.
Tärkeimpiä nykyään tietoon liittyviä kysymyksiä ei edes esitetä akateemisessa tieteenfilosofiassa, jonka historiallinen kärki ajoittuu valitukseen ja koululaitoksen alkuajoille. Luonnontieden läpimurto ja teollistumisen esiinnousu ovat ylpeyden aiheita, joista filosofia ei pääse irtoamaan ja laajentamaan katsettaan. Pohjustamme tieto-oppimme yhä 1800-luvun käsitteistöön.

Tiede keskittää huomionsa tiedon pätevyyteen, mutta on muitakin tapoja arvioida tiedon arvoa. Näitä muita näkökulmia tutkii esimerkiksi kvalifysiikka, joka on osa laajempaa Humanistista Tietoteoriaa.

Humanistinen tietoteoria kysyy, teoretisoi, tutkii ja tarjoaa vastauksia. Ensin sen tietenkin täytyy uskaltaa kysyä:
Mikä tieto on relevanttia?
Mikä tieto on kiinnostavaa?
Mikä tieto on ahdistavaa?
Miksi tieto on valtaa?
Miksi instituutiot vastustavat uusia käsityksiä?
Miksi ihmiset tuntevat vetoa lupauksiin, joilla ei ole perusteita? Miksi joidenkin asioiden oppiminen on niin vastenmielistä? Johtuuko se ehkä synnynnäisistä ominaisuuksista, kielemme käsitteellisistä rajoituksista vai maailmankuvamme ristiriidoista?
Jos lapset eivät kiinnostu koulussa opetettavista asioista, se voi johtua monestakin eri seikasta: a) lapset eivät ymmärrä omaa parastaan, koska he eivät ymmärrä aikuisten maailman vaatimuksia - tai koska media tarjoaa heille vääriä mielikuvia ja ihanteita, b) lapset tajuavat aikuisia paremmin, ettei tarjotusta tiedosta ole elämässä mitään hyötyä, sitä opetetaan vain, koska on ollut tapana opettaa.

Seuraavassa katkelmassa nousee esille useampiakin tietoteoreettisesti tärkeitä teemoja:
Oppilailta kysyttiin, mikä huonosti menneessä kokeessa harmittaa. 81 prosenttia on tyytymättömiä saamaansa arvosanaan. Alle viidennes vastaajista pettyy siihen, ettei hallitse kokeessa tarvittavia asioita.


Arabian peruskoulun yhdeksäsluokkalainen Toivo Tiusanen pitää koulunkäyntiä erittäin suorituskeskeisenä. Hän opiskele tällä hetkellä ainoastaan päästäkseen haluamaansa lukioon.

- Tottakai se on numero, joka harmittaa. En todellakaan tule tarvitsemaan tänään koulussa oppimiani asioita mihinkään muuhun kuin hyvännäköiseen todistukseen.
Linkki: Kysely: hyvä oppilas menestyy jos on hiljaa eika pyyda apua
Ensimmäinen uutisjutun tekemä havainto on se, etteivät oppilaat välitä osata opetettavia asioita. He haluavat vain hyvän numeron. He eivät siis lähtökohtaisesti opiskele itseään tai elämää varten, vaan miellyttääkseen aikuisia ja pärjätäkseen systeemissä.

Tiedot ja taidot, joita he haluavat oppia, sijaitsevat koulun ulkopuolella. Onko kyse kapinoinnista, kaveripiirin vaikutuksesta motivaatioon, vai siitä että koulu sivuuttaa tärkeitä asioita? Tällaisiin kysymyksiin tietoteoria tai tieteenfilosofia - eivätkä aina edes kasvatustieteet - yritä vastata. Ne eivät esitä näitä kysymyksiä, vaikka motivaatio on tiedon perusta.

Toinen uutisjutun tärkeä huomio liittyy auktoriteettien toimintaan. Opettajat eivät palkitse sosiaalisuudesta, vaan siitä, että oppilas tuottaa heille mahdollisimman vähän työtä. Hyvä oppilas on huomaamaton, eli vaivaton oppilas. Jopa hyvät kysymykset ja asialliset kommentit aiheuttavat opettajalle päänvaivaa ja kuluttavat hänen arvokasta aikaansa.

Tällaiset tulokset eivät edes ole yllättäviä. Ne ovat arkipäivää niin monelle, että eivät herätä keskustelua. Vähiten ne herättävät keskustelua sen tutkimushaaran piirissä, jota kutsutaan "tieteenfilosofiaksi" - siitäkin huolimatta, että yliopistoissa toistuvat samat sosiaaliset kuviot kuin peruskoulussa ja lukiossa.


Tarvitaan uusi tietoteoria

Tieto-opin ja tieteenfilosofian klassikoissa sekä tieteelliseen ajatteluun opastavissa koulukirjoissa sivuutetaan lähes kaikki olellisimmat elävän elämän ristiriidat. Vain hyvin kapea osa informaatiokäyttäytymisestä, tiedonhalusta ja tiedontarpeesta otetaan huomioon.

Huomio kiinnitttyy siihen, mitä "tieto" ideaaleissa olosuhteissa voisi olla. Jää selvittämättä mitä tieto on käytännössä, mitkä ei niin tieteelliset asiat siihen vaikuttavat.

Jos yliopistotasolla opiskelet tieto-oppia tai tieteenfilosofiaa, omaksut käsityksiä, jotka eivät ole juuri muuttuneet sataan vuoteen. Et tule löytämään vastausta sille, miksi Youtube on täynnä kissanpentuja - ja miksi kaikki muut lapset, paitsi muutamat autistiset, ennemmin pelaavat Angry Birdsiä kuin pänttäävät ensykplopedioita.

Tieteen auktoriteetit ovat ihmeissään siitä, että jostain syystä niin monet vastustavat evoluutioteoriaa tai ajatusta ihmisen toiminnan vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Jos kirjoissa tarjotaan vastauksia, ne kaikki liittyvät vain siihen, miten asioita tulee tieteellisen disurssin sisällä perustella... ei sen ulkopuolella, useimpien ihmisten tuntemassa nk. todellisessa maailmassa.

Syytös kohdistuu aina ihmisiin, ei koskaan tietoteoriaan. Silti jos jokin oletus "toimii teoriassa, mutta ei käytännössä", sanoisin, että syytä pitää etsiä teoriasta. Toimivaksi väitetty teoria täytyy arvioida uudelleen.

Hyvästäkään teoriasta ei ole apua, jos sen kysymyksenasettelua ei muuteta. Lisäksi jokainen tieteenfilosofia on käytännössä vain yhdensuuntainen matka tieteelliseen diskurssiin - mutta ei koskaan toiseen suuntaan. Tieteellinen koulutus on ovien sulkemista, ei niiden avaamista.

Voit nyt ajatella, että joo-joo tiedän tuon - mutta itse asiassa tämä on aivan valtavan suuri sosiaalinen ja sitä kautta myös metodiloginen ongelma. Tiede onnistuu itse mykistämään, sokeuttamaan ja rampauttamaan itsensä, eikä tilanne vuosi vuodelta parane, se vain huononee.


Humanistinen tietoteoria

Edellisessä osassa alustin väitettä, jonka mukaan tiedon tehtävä ei useinkaan ole kertoa totuutta, vaan antaa varmuus olemiseen ja toimintaan, lopettaa epäilys ja kyseleminen, siirtää ristiriidat pois mielestä.

Mietitään vaikkapa Bostonin pommi-iskua, joka on tällä hetkellä kohtuullisen tuore tapaus. Kaikki lehdet kirjoittivat muutaman päivän ajan siitä, miten iskun tekijä on tuntematon.

Uutisen aiheena oli se, ettei poliisilla ollut tietoa. Medialla ei ollut tietoa. Eikö kenelläkään muka ollut tietoa!

Lehdet kirjoittivat sivukaupalla siitä, miten tietoa ei ole.

Millaista informaation levittämistä se muka on? Jos olisi maltetty odottaa pari päivää, olisi voitu kirjoittaa pieni juttu siitä, kuka sen teki ja miksi. Tietoa tärkeämpää tuntui olevan se, ettei tietoa ole. Loputtomat spekuloinnit ja arvaukset eivät edes johtaneet tietoon. Vain odottelu johti tietoon.

Tällaiset tapaukset muistuttavat meille jatkuvasti siitä, miten tiedon ensisijainen funktio ei ole tarjota totuutta. Kukaan sanomalehtien lukijoista ei tule edes hyötymään siitä tiedosta, kuka pommi-iskun suunnitteli.

Ihmiset haluavat tietoa kahdesta syystä, miltei 99% tapauksista. Ensinnäkin he haluavat varmuutta. Vaarinikin katsoo parin tunnin välein uutiset, vain saadakseen varmuuden siitä, ettei maailma ole räjähtänyt.

Hieman kuten tarkistamme sähköpostit tunnin välein ja olemme kaikkei iloisimpia siitä, ettei mitään viestiä ole tullut. Vapaudumme vastuusta vastata viesteihin. Voimme juoda vaikka kupin teetä, kaikessa rauhassa.
Humanistisen tieteenfilosofian teesi 1:
Tieto ei anna totuutta. Se ei vastaa kysymyksiin. Se rauhoittaa.
Toinen megalomaanisen keskeinen tiedon funktio liittyy sen sosiaalisuuteen. Tieto on olemassa, jossa voisimme yhdessä meuhkata siitä: voivotella tai tuntea tyytyväisyyttä.

Seuraamme mediaa, jotta emme jäisi keskustelun ulkopuolelle. Tämä pätee myös tieteeseen. Se on diskurssi, suuri älyllinen hiekkalaatikko, joka ennen kaikkea antaa pätevyyden osallistua keskusteluun.
Humanistisen tieteenfilosofian teesi 2:

Tiedämme, jotta voisimme tehdä sen tiettäväksi myös muille.
(On pätevää tietoa - ja tietoa, jolla voi päteä.)

Mietitään tässä kohtaa koululaisia. Mitä he odottavat kokeilta ja arvosanoilta? Heidän omien sanojensa mukaan he tahtovat rauhoittua siitä tiedosta, että eivät ole opettajan epäsuosiossa ja että pääsevät kouluihin. He eivät halua tietää itseään varten, vaan saadakseen luvan osallistua systeemiin - eli päästä kouluihin ja vapautua vanhempiensa ja opettajiensa moitteilta - siis kuulua joukkoon ja päästä pälkähästä.
Humanistisen tieteenfilosofian teesi 3:

Ihminen ei niinkään halua tietää kuin päästä eroon kysymyksen herättämästä epävarmuudesta.
Me emme tee mitään sillä tiedolla, kuka toteutti Bostonin pommi-iskun. Silti asia askarruttaa meitä ja me haluamme tietää. Haluamme vapautua kysymyksen painosta ja epävarmuuden tunteesta.

Uskonnot ja varsinkin ankarat lahkot eivät tarjoa jäsenilleen testattua ja varmennettua tietoa. Ne tarjoavat puhdasta varmuutta, johtajansa karismaattisen olemuksen välityksellä - sosiaalisen hyväksynnän, lupauksen siitä, että asiat järjestyvät.

Johtajan seurassa kysymykset ikään kuin siirtyvät taka-alalle ja elämä tuntuu johdonmukaiselta. Tärkeintä ei ole tietää, vaan välttyä johtajan sekä muiden ryhmän jäsenten arvostelulta.

Asioita alkaa miettiä vasta kun saa yhteisöön ja sen kulttuurisiin arvoihin hieman etäisyyttä - tai jos on luonteeltaan hyvin kyseleväinen ja skeptinen. Monille ihmisille tärkeämpää ei kuitenkaan ole tieto vaan kysymysten häivyttäminen. Heille riittää heikomminkin perusteltu vastaus, kunhan joku vain antaa heille vastauksia ja siten tuo lopun kalvavaan epävarmuuteen.
Toisen ihmisen vakuutus tai uskonnollinen varmuus toimii nopeammin kuin totuus, kun päämääränä on huojennus, sosiaalinen hyväksyntä sekä vapautuminen kysymysten herättämästä epävarmuudesta.
Tieteellinen tutkimus on hyvin pitkä tie varmuuteen, eikä monella ihmisellä ole rationaalista perustetta kouluttautua tieteellisesti ajattelevaksi henkilöksi. He pysyvät hengissä ja kykenevät synnyttämään lapsia aivan hyvin myös ilman maisterin tutkintoa.

Tiede ei vastaa ollenkaan niin hyvin ja nopeasti näihin tiedon tärkeimpiin funktioihin. Siksi se jää alakynteen, eikä se edes halua myöntää mikä sen maailmankuvassa tai etenkin ihmiskästyksessä on vialla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti