keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Onko etiikka naivia?

TIEDOSTAJAT, OSA 2.

Aiemmassa osassa Tiedostajan taakka puhuin tietämisen tuskasta ja eräänlaisesta "eettisyysverosta", jota myötätuntoiset ja huomaavaiset ihmiset joutuvat maksamaan. Empaattiset ja hyvin kasvatetut ihmiset antavat avustuksia tuntemattomille ja näkevät vaivaa lajittelemalla roskiaan. Itsekeskeiset tai muuten vain laiskat säästävät paljon rahaa ja aikaa.

Ongelma palautuu Immanuel Kantin kategoriseen imperatiiviin. Voimme määritellä periaatteita, joita noudattamalla kaikkien elämänlaatu paranee - ja yhteiskunnan on syytä valvoa lain ja moralisoinnin avulla, että periaatteet tulevat voimaan. Mutta entä jos yksilö voi kiertää sääntöjä salaa? Jopa Kant joutui lopulta myöntämään, että ehkä tarvitaan korkeampi voima, kuten karman laki tai näkymätön tarkkailija, joka merkitsee pahat teot syntien listaan. Muuten emme voi olla varma, ettei joku hyötyisi pahoista teoistaan.

Etiikan lapsellinen riippuvaisuus uskonnoista tekee siitä naivia - sikäli kuin tällainen riippuvaisuussuhde todella on olemassa. Ongelma on peliteoreettinen: yksilön näkökulmasta on rationaalista kipata roskat aidan yli naapurin pihalle - kunhan sen tekee yöllä ja kolmannen naapurin puolelta, ettei itse saa syytä niskoilleen. Välinpitämätön yksilö hyötyy niin kauan kun muut ovat häntä moraalisempia, eivätkä kopioi samaa käyttäytymistä tai kosta. Sama ongelma pätee yksityisautoiluun: valtion olisi rationaalista rajoittaa sitä vähentääkseen ruuhkia, mutta aina joku osa väestöstä hankkii itselleen etuoikeuksia.

Tiedostajien tunnollisuus ei ole ainoastaan henkinen ja taloudellinen rasite. Voiko omantunnon kuuliaisuus olla jopa vaarallista? Ja ennen kaikkea: onko se tyhmää?


Mitä tarkoitan kun puhun etiikasta?

Olen yleensä mielessäni erottanut etiikan ja moraalin sillä tavoin, että moraali liittyy ympäröivän yhteiskunnan sanattomiin sopimuksiin, ja etiikka puolestaan on abstraktimpaa ja vähemmän kulttuurisidonnaista. Moraalin nimissä esimerkiksi voi esittää - ja esitetäänkin - että naisten hunnuttaminen on täysin suotavaa. Eettisesti on kuitenkin hankala perustella sääntöä, joka perustuu lähinnä miesten huonoon itsetuntoon.

Moraalia puolustellaan sillä, että näin on toimittu ennenkin. Etiikka vaatii filosofisempia perusteluja.

Etiikan harrastaminen paljastaa nopeasti tapojemme luontaisen relatiivisuuden. Kaikissa yhteiskunnissa on erityisiä osa-alueita, kuten nyrkkeilykehä tai jääkiekkokaukalo, jossa on sallittua tehdä asiat eri tavalla kuin kadulla ja kodeissa. Vastaavasti kodeissa saa tehdä asioita, joita kadulla ei saa tehdä, kuten nakuilu. Tällä tavoin moraali aina sijoittuu tiettyyn viitekehykseen, joista etiikka pyrkii mahdollisuuksien mukaan olemaan vapaa - sikäli kuin ei haluta oikopäätä myöntyä relativismin ylivallalle.

Laajan suosion ja avoimen julkisuuden moraali (siis toiminnan, jolla on todistajia ja jota ei kauhistella) on kulttuurisidonnaista, mutta ei koskaan täysin järjenvastaista. Mikään moraali ei salli huonointa vaihtoehtoa, jos se taloudellisesti on mahdollista. Lobotomiaa ei siis esimerkiksi tulisi suorittaa epäpätevästi, jos paikalla on myös koulutettu lääkäri. Teloitus ei saa sotkea diktaattorin mattoja vereen, eikä ympärileikattu tyttö saa kuolla kipuun tai jälkitulehduksiin. Moraaliin sisältyy aina vaatimus laadusta - vaikka toiminta olisi jonkun mielestä epäeettistä.

Moraali on luontaisesti altis vähä-älyisyydelle, koska siinä on kyse matkimisesta, tottelemisesta ja haluttomuudesta muuttua. Mikä tekee etiikasta naivia?


Monta eri etiikkaa - enkä puhu nyt etiikan teorioista

Eettiset säännöt sijoittuvat karkeasti ottaen kolmeen luokkaan. Ensinnäkin on taikauskoisia varoituksia lapsille ja lapsenmielisille. Joulun alla tontut kurkistelevat ikkunoista ja pyyhkivät nimen pois lahjalistalta, jos näkevät konnuuksia. Valtaosa uskonnollisesta etiikasta on jollain tavoin sidoksissa tähän kategoriaan. Helvetillä pelottelu on riippuvaista spekulaatiosta, mutta se toimii. Useimmat aloittavat hyvyyden opiskelun ikään kuin varmuuden vuoksi - eihän sitä koskaan tiedä. Hyvän karman kertyttäminen on hieman kuin varautumista lähestyvään talveen. Se tuntuu järkevältä.
Toisen sarjan muodostavat eettiset periaatteet, jotka lupaavat yksilölle hyötyä. En puhu nyt vain utilitarismista vaan karkeasti siitä, että jos minä tai sinä emme riko lakia ja jää kiinni, me hyödymme siitä säilyttämällä vapautemme. Verojen maksaminen esimerkiksi perustellaan sillä, että valtio huolehtii varojen turvin monista asioista ja yhteiskuntarauha säilyy. Veroja kuitenkin ensisijaisesti maksetaan siksi, että täytyy.

Ensimmäiselle ja toiselle ryhmässä on yhteistä se, että ne vetoavat ihmisen luontaiseen itsekkyyteen. Me haluamme elää ikuisesti. Me haluamme olla muiden silmissä kunniallisia. Me haluamme elää turvallisessa yhteiskunnassa. Me, me, me... minä, minä, minä...

Kolmannen kategorian eettiset säännöt ovat maksimaalisen naiveja, koska ne eivät lupaa mitään konkreettista palkkiota. Enintään tulee hyvä mieli, eikä sekään olotila kestä kauaa.


Valta-peli ja tiedostajien etiikka

Etiikasta kiinnostuneen mietiskelijän voi täyttää jännittävä ruumiista irtautumisen tunne. Etiikan flowta tuottava pointti on siinä, ettei samaistuta vain pieneen itseen. Ajattelija kohoaa yhteiskunnallisten rakenteiden yläpuolelle ja näkee kokonaiset kansakunnat kuin suuren pelilaudan, jossa toteutetaan suuria siirtoja: "mitä jos kaikki toimisivat samoin...? mikä toimisi yleisenä sääntönä?"

Eettinen vauhkoaminen on lähellä uskonnollista (oikeassa olemisen) hurmosta, mutta samalla siihen liittyy voimakas vallan tunne. Etiikka suorastaan edellyttää hallitsijan rooliin asettautumista. Mitättömät filosofit ovat kiistellessään kuin itsevaltiaan ylimpiä neuvonantajia, jotka pääsevät perustelemaan tärkeitä lakiehdotuksia. Yhteiskuntafilosofia on roolipeliä, vallanpitäjä-larppia. Etiikan kautta myös siviili saa leikkiä olevansa kenraali, joka ohjaa strategisia joukko-osastoja. Suurten ihmisjoukkojen arki on riippuvainen näistä järjen ja omantunnon päätöksistä. Mikä on hyvää ja oikein? Tätä ohjetta on kaikkien seurattava!

Mutta onko naivia olettaa, että hyvä ja paha voisivat olla irrallaan kulttuurista? Voiko lainsäätäjä olla jotakin muuta kuin inhimillinen tarinankertoja? Onko yleispäteviä sääntöjä olemassakaan? Millaista hyötyä etiikan opiskelusta on?

"Tiedostajista" puhuttaessa voidaan tarkoittaa monia asioita. Itselleni tiedostaminen tarkoittaa ainakin sitä, ettei päästä muiden ennakkoluuloja yllättämään. Tiedostaja tiedostaa, että tässäkin maassa elää monia hulluja mielipiteitä. Joka kerta kun jonkun rasistinen tai väkivaltainen asenne tulee esiin, saattaa kukkahattutäti menettää tasapainonsa ja tyyneytensä. Valveutunut tiedostaja ei ällisty, eikä kuohahda. Hän on varautunut. Hän on perillä siitä, että tuolla lailla jotkut ajattelevat.

Relativismista on hyvin vähän mitään muuta käytännön hyötyä, mutta ainakin se auttaa rentoutumaan. Relativistisessa etiikassa on se etu, että asioista on mahdollista keskustella rauhallisesti. Mikään arvo ei ole niin pyhä, että sen puolesta kannattaisi repiä pöksynsä ja hyppiä seinille.

Jos osaa kuunnella toista ihmistä ja perustella oman kantansa rauhallisesti, voi saada aikaan paljon enemmän hyvää. Olen aiemmin väittänyt, ettei nykyään kukaan uskalla olla tunnustuksellinen relativisti, mutta tarkemmin ajateltuna gonzo-journalisti Louis Theroux on juuri sitä. Hän pääsee lähelle uusnatseja ja uskonnollisia kultteja, koska ei kiirehdi tuomitsemaan heitä yleisten arvojen perusteella. Hänellä ei ikään kuin lainkaan ole moraalia, ainostaan empatiaa.
Ei voi edes väittää, että Theroux toimisi jonkin naivin suvaitsevuusperiaatteen pohjalta. Hän tienaa elantonsa tekemällä laatudokumentteja.


Lopuksi: hyvä etiikka on naivia

Louis Theroux'lle naivius on etupäässä omaksuttu rooli, jonka takana on journalistista ammattitaitoa. On kuitenkin erittäin hyödyllistä olla jokseenkin naivi. Ihmisen on otettava elämässä riskejä ja erittäin hyvä riskinottamisen tapa on se, että lähtee ulos, vaikka siellä on ihmisiä (joista kuka tahansa voi dekkarien perusteella olla sarjamurhaaja) eikä vilkuile selkänsä taakse, vaikka kuka tahansa voisi iskeä puukolla.

On erittäin typerää ja aikaavievää olla kaiken aikaa epäluuloinen ja varuillaan. Se kuluttaa jopa enemmän energiaa kuin biojätteiden lajitteleminen. Ihminen, joka näkee maailman kaikkien taisteluna kaikkia vastaan, joutuu tekemään valtavasti ylimääräistä työtä oman reviirinsä turvaamiseksi.

Etiikan tarkoitus ei ole vain taivuttaa meitä olemaan hyviä muita kohtaan. Eettinen maailmankuva merkitsee myös sitä, että odottaa muista etupäässä hyvää. Jos omassa mielessä on kauniita ajatuksia, ne heijastuvat ulos maailmaan, oletetuiksi muiden aikeiksi. Jos joku lähestyy meitä hymyssä suin ja kädet levällään, on viisaampi varautua halaukseen kuin siihen että nyt se tulee ja kuristaa.

Itsekkäät ihmiset ovat epäluuloisia ja jäävät paljosta paitsi. Eettinen kasvatus, joka alkaa varhain ja perustuu rakkauteen ja turvallisuuteen, saataa olla naivia. Se on kuitenkin vain plussaa, sillä naivius vie lopulta voiton. Varas voi innostua kuullessaan, että Muumilaaksossa ovia ei lukita yöksi, mutta tehtyään muutaman tunnustelevan keikan, haluaa hänkin lopulta muuttaa sinne asumaan.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Vesiapinan arvoitus

Uusi Tiede-lehti palautti mieleeni aiheen, josta minun on ollut tarkoitus jo pitkään kirjoittaa. Miksi ihminen on karvaton? Miksi meillä on lämpimän turkin sijaan ihonalainen rasvakerros, kuten hylkeillä?

Miksi ihmislapsella on synnynnäinen kyky pulikoida ja pidättää hengitystään veden alla?
Tiede-lehden mukaan "vesiapina" on yksi mahdollinen selitys karvattomuudellemme, mutta teoria on hyvin epätodennäköinen, sillä vesiapinoista ei ole löytynyt minkäänlaisia fossiilisia todisteita.

Mikä on vesiapina? Lehti kiteyttää:
"Hypoteesi 7: Vesielämä. Apinaihminen eli miljoonia vuosia puoliksi vedessä ja sopeutui tilanteeseen heittämällä turkkinsa niin kuin mursu." (Tiede 7/13)
Teoriaa on 1900-luvulla puolustanut useampikin evoluutiobiologi, mutta tiede vaatii konkreettisia näyttöjä - kuten kiduksilla ja räpylöillä varustettuja esi-isien fossiileja.
Oi muinainen syväjäinen, historiamme vaiettu luku! Ie, ie!
Sekä hypoteesin puolustajat että tyrmääjät sortuvat laajempaan perspektiiviharhaan. Ongelman ydin on juuri siinä, että etsitään tieteellisiä todisteita. Sen sijaan pitäisi soveltaa taiteellista luovuutta.

Vain todellinen mystikko voi kohdata vesiapinan silmästä silmään.


Mikä ihmeen vesiapina?

Wikipedian mukaan ensimmäisenä vesiapinoista puhui Max Westenhöfer 1930-luvulla. Samalla ajatuksella spekuloi myös meribiologi Alister Hardy. Tiettävästi kumpikaan ei ollut lukenut toistensa julkaisuja, mikä ei ole iso yllätys. Kenen tahansa on helppo tehdä se johtopäätös, että ihmisen karvattomuus liittyisi jotenkin vesielämään, kun karvattomuuden ohella ihmisen erottaa muista apinoista myös tahdonvarainen hengityksen säätely (auttaa sukeltamaan) sekä kahdella jalalla seisominen (parempi kahlata ja uida).

Teoria tuli laajempaan tietoisuuteen, kun se mainittiin Desmon Morrisin menestyskirjassa "Alaston apina" (1967). Kirja tarkastelee ihmisen käyttäytymistä evoluution näkökulmasta, eikä vesiapinan olemassaolo ole sen avainkysymyksiä.

Viime vuosiin asti teoriaa on pitänyt tunnettuna Elaine Morgan, jonka 15 minuutin esitelmän voi katsoa täältä:
TED-talks: elaine_morgan_says_we_evolved_from_aquatic_apes

Nykyään tiedetään, että kalaravinnon rasvahapot ovat ihmiselle suorastaan välttämättömiä (meillä on suuret aivot, kuten delfiineillä) ja että uiminen vahvistaa tehokkaasti selkää - ikään kuin meidän kuuluisikin uida riittävästi. Yhtymäkohtia vesieläimiin on useita ja ne mainitaan myös suomenkielisellä wikipedia-sivulla:
Wikipedia: Vesiapinahypoteesi

On siis biologisia viitteitä siihen, että ihminen ja vesielämä jotenkin liittyvät yhteen. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan kannata vesiapinahypoteesia, koska konkreettista näyttöä ei ole.

Aion seuraavaksi osoittaa vesiapinateorian todeksi, mutta en käytä siihen tiedettä, ainoastaan mystiikkaa.


Vesiapinan arvoitus ratkeaa

Vesiapinakysymys voidaan ratkaista ilman tieteellistä näyttöä. Tarvitaan vain itsetutkiskelua. Ihmisen on syytä katsoa peiliin.
Hypoteesin suurin pulma on siinä, että siinä oletetaan vesiapinoiden joskus muinoin eläneen ja sitten kuolleen sukupuuttoon. Vesiapinoita elää tällä planeetalla kuitenkin 7 miljardia yksilöä.

Emme ole kehittyneet vesiapinasta. Ihminen on vesiapina.

Jostain syystä useimmat sortuvat ajattelemaan, että ihminen on maalla elävä nisäkäs. Eihän se pidä paikkaansa. Me olemme poissa vedestä vain siksi, että olemme historian saatossa levittäytyneet myös kuiville ja kylmille alueille.
Vesinisäkäs nro 1: hylje.
Heti kun sää vain sen mahdollistaa, ihmiset käyttäytyvät kuin hylkeet - eli keräytyvät suurina massoina rannoille kutemaan.
Vesinisäkäs nro 2: homo sapiens.
Mystiikka on todellisuuden katsomista ilman ennakkokäsitteitä. Mystiikan näkökulmasta mitään vesiapinoiden arvoitusta ei ole olemassakaan. Ihminen on karvaton, kahdella jalalla kulkeva, sukkulamainen, hengitystään pidättelevä olio, koska ihminen on vesielämään sopeutunut nikäkäs.

Faktatkin sen jo kertovat:
1) Eniten Olympia-kultamitaleja kerännyt urheilija on kukapas muu kuin uimari! Missään lajissa ei ole niin paljon erilaisia matkoja... ja missään muussa lajissa kilpailija ei palaudu kyllin hyvin osallistuakseen useisiin matkoihin. Avaruusolennot luokittelisivat ihmisen heti vesieläimeksi.

2) Kaupungit on rakennettu järvien tai jokien varteen. Miltei kaikki luonnonkansat asuvat jokien (esim. Amazon) varrella. Me ihmettelemme eniten Australian alkuperäiskansoja, koska ne ovat sopeutuneet elämään aavikolla. Ihmisten alkukodiksi on määritelty Kaksoisvirtojen maa.

3) Ennen laajamittaista maanviljelystä ihmiset olivat pikemminkin kalastajia kuin suurriistan metsästäjiä. On vain mahtipontisempaa ajatella, että kivikauden ihmiset taistelivat keihäin mammutteja ja sapelihammaspetoja vastaan. He rakensivat veneitä ja solmivat verkkoja.

4) Kun suomalainen lomailee, hän valitsee oman kesämökin järven rannalla tai aurinkorantojen kohteen. Lomaa suorastaan määrittää se, että pääsee uimaan. Museot ja oopperat ovat rikkaille luusereille. Uiminen on todellista henkistä virittäytymistä siihen luontaiseen olotilaan, jossa ei tarvitse jäkittää.
Fossiilitodisteita ei tarvita. Vesiapina elää ja voi hyvin!

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Neljäs mies

Upanisadien suomennosprojekti jatkuu taka-alalla, ja satupuu kukkii. Tällä kertaa pikkujättiläinen etsii autenttista Intiaa ällistyttävien vertauskuvien avulla... ja tämä tarina on tosi, kuten sanoo Tapio Rautavaara...
Buddhan puheille tuli mies, joka oli silminnähden hermostunut. Mies oli kuunnellut opetuspuheita takarivistä jo viikkojen ajan, ja nyt sisäinen ahdistus oli kasvanut kyllin suureksi, jotta hän uskalsi avata suunsa.

”Kuinka voisin muuttua ihmisenä?” mies kysyi. ”Olen elänyt koko elämäni ilman kunnianhimoa. Minulta puuttuu kaikki määrätietoisuus. Aina vain myötäilen muita, enkä osaa sanoa ei.”

”Miksi haluaisit muuttua?” Buddha sanoi. ”Passiivisuus on lahja. Sinua on siunattu taidolla sulautua massaan ja mennä muiden mukana.”

Mies näytti yllättyneeltä: ”Mutta... mutta minä olen kuunnellut sinua useiden viikkojen ajan, etkä ole koskaan ylistänyt sellaisia ominaisuuksia. En ole kuullut muidenkaan gurujen julistavan, että heikkotahtoisuus olisi hyve.”

Buddha vastasi: ”Ehkä kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä, ettei sitä muista erikseen edes mainita ääneen. Seikkailut, haasteet ja henkiset muutokset ovat niitä onnettomia varten, jotka ovat syystä tai toisesta eksyneet laumasta. Annas kun kerron sinulle pienen tarinan.”
Ja näin opetti Buddha:
Olipa kerran kolme kunnianhimoista miestä, jotka päättivät yhteistuumin kiivetä vuorelle. Heillä kullakin oli omat syynsä. Yksi tahtoi haastaa itsensä. Toinen tahtoi nähdä kauniit maisemat. Kolmas halusi saada hetken etäisyyttä vaimoonsa.

Matkalle lähti myös neljäs mies, mutta hänellä ei ollut mitään erikoisempaa syytä. Kaverit vain sattuivat pyytämään, eikä hän osannut sanoa ei.

Ensin kaikki meni hyvin. Sitten rinne jyrkentyi ja vain se, joka etsi fyysistä haastetta, halusi pitää yllä reippaan vauhdin. Hän oli sotilas ja luonteeltaan urheilullinen, mutta kahdella kaverilla ei ollut mitään kiirettä – työtä ja perhevelvollisuuksia paennut mies suorastaan laahusti, jotta retki kestäisi mahdollisimman kauan.

Kolmikko uhkasi riitautua, kun yksi koko ajan hoputti muita lopettamaan löysäilyn. Kaksi laiskuria pysyivät kuitenkin ruodussa, koska neljäs mies ei valittanut. Jos riuska ryhmänjohtaja käski reipastumaan, hän reipastui. Sen nähdessään muutkin tunsivat hieman häpeää veltosta asenteestaan ja paransivat tahtia.

Lopulta retkikunta saavutti vuoren huipun. Taiteilija, joka oli halunnut nähdä maiseman, alkoi heti tehdä luonnoksia vihkoonsa ja ylisti tilanteen poikkeuksellisuutta. Kaksi muuta miestä eivät olisi kauaa jaksaneet kuunnella hänen hehkutustaan, mutta neljäs mies kuunteli. Niinpä taiteilija jatkoi innokasta vuodatustaan – ja lopulta myös kaksi muuta jääräpäätä malttoivat hetkeksi jättää kiipeilyvarusteidensa säätämisen ja keskittyivät vain katselemaan.

Huippu oli saavutettu ennakoitua nopeammin, joten kolmas mies ehdotti, että he pidentäisivät retkeään: laskeutuisivat toista rinnettä ja kiertäisivät kotiin vaihtoehtoista reittiä. Sillä tavoin he saisivat viettää yhden päivän enemmän erossa tylsästä virasta ja nalkuttavasta puolisosta. (Kolmas mies ei todellisuudessa perustellut ehdotustaan juuri näillä sanoilla.)

Neljäs mies suostui heti. Muutkin kaksi olivat sopuisalla tuulella, joten matka jatkui. Lopulta kaikki neljä miestä kokivat huimia seikkailuja, löysivät merirosvojen aarteen ja oivalsivat elämän tarkoituksen.

”Sen pituinen se”, sanoi Buddha. ”Ymmärrätkö nyt, miksi maailmassa tarvitaan myös ihmisiä, joilla ei ole säkenöivää persoonallisuutta? Muiden myötäily on arvokas lahja.”
Myöhemmin samana iltana Buddha kertoi myös toisen vertauksen:
”Valaistuminen on hieman kuin tenniksen peluuta. Jos on vain kolme tyyppiä, niin ei voi pelata nelinpeliä. Sama ongelma, jos on vain kolme mailaa... tai jos kaikki pallot hukkuvat pöpelikköön.”

Seuraavana päivänä Buddha sanoi:
”Monet hienot oivallukset vain ilmaantuvat jostain, leijuvat hetken ilmassa ja sitten vaipuvat unohduksiin. Osaan lukea ja kirjoittaa, mutta voisiko joku muu toimia kirjurina – minä voin sitten vain keskittyä höpisemään, kuten ennenkin.”

Monta kättä nousi, mutta Buddha valitsi kirjurikseen sen miehen, joka teki aina kaiken mitä pyydettiin, eikä koskaan sanonut ei.

Siitä alkaen myötäilevä mies sai osakseen suurta kunnioitusta - ja kun Buddha kuoli, häneen suhtauduttiin kuin legendaarisen rokkibändin basistiin. Mies kirjoitti elämäkerran ja tienasi mukavasti tarkistaessaan dharman oikeaoppisuutta. Vaimo oli kaunis ja synnytti viisi poikaa. Perheessä vaimo määräsi kaapin paikan.