keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kustannustoimittamisen merkillinen merkityksellisyys

Tämä kirjoitus ottaa löyhästi kantaa viimeaikaiseen runouskiistaan, joka sai alkunsa YLE:n Kultakuume-ohjelmassa. Kipinä heräsi jo varhaisemman lähetyksen sivuhuomautuksesta.
Kiista runouden julkaisemisesta - ke 9.10

Keskustelun varsinaista sisältöä en referoi, koska Aleksis Salusjärvi on jo tehnyt sen Luutiissa:
Luutii: Harri-Nordell-on-vaarassa (tietääkseni ei kumminkaan vaarassa.) Luutiista löytyy myös Maaria Pääjärven kirjoitus, joka ei niinkään esittele aiemmin tapahtunutta, vaan vie aihetta enemmän uuteen suuntaan. Kirjoituksessa herätetään Olli-Pekka Tennilän johdatuksella hyviä kysymyksiä siitä, onko runoudessa kyse kirjallisesta laadusta vai jostain paljon sitä kiinnostavammasta.

(Btw olin itsekin viikkoa aiemmin Kultakuumeessa puhumassa lavarunoudesta, mutta siitä ei herännyt kohua: Runoa lavalla!)


Ei ole kenellekään eduksi vähätellä kustannustoimittajien työtä

Uskon toimittamiseen, vaikka tämän blogin perusteella sitä ei ehkä heti uskoisi. Ajattelen vanhakantaisesti, että blogitekstien ja paperille painetun kirjan välillä on tietty ero.

Usein julkaisen blogitekstini saman tien, tarkistamatta oikeinkirjoitusta tai nukkumatta yön yli. Haluan, ettei häveliäisyys, laatutietoisuus tai muunlainen superegon väliintulo estäisi ajatusteni vapaata jäsentymistä.

Saatan myöhemmin todeta: tuota ei ehkä olisi pitänyt ollenkaan julkaista. Möhläyksillä ei kuitenkaan ole väliä, koska tarkoitukseni ei ole esitellä valmista tuotetta, vaan purkaa itsestäni ulos ideoiden raakamateriaalia. Haluan nähdä ajatukseni toisesta perspektiivistä ja se tapahtuu parhaiten lukemalla. Palaan kirjoituksiini vasta kuukausien tai vuosien jälkeen, sikäli kuin tunnen että ne edes ansaitsevat toista kierrosta.

Runoja työstän lähes samalla metodilla. Kirjoitan ensin vihkoon tai aukea.net -kirjallisuusyhteisöön. Saatan myös kokeilumielessä lausua runojani lavalla, jotta tietäisin miltä sanat maistuvat suussa ja millainen on säkeiden luonnollinen rytmi - joka ehkä täytyy harkitummin editoida esiin.

Kirjoitan paljon ja hautaan suuren osan pöytälaatikkoon. Myöhemmin palaan paikalle lukijana, ja katson, onko niissä potkua. Kirjaan päätyvät vain ne runot, joiden viehätys on säilynyt kaikissa vaiheissa.

Kirja on harkittu valikoima, jolla on ollut monia esilukijoita. Se edustaa kolmatta tai neljättä käsikirjoitusversiota, joka on joskus vaatinut miltei täydellistä uudelleenkirjoittamista. Tämä on tietenkin vain lapsuuden sinnikäs kiiltokuva kirjailijantyön moraalista, joka ei aina vastaa todellisuutta. Toistaiseksi olen kyllä pitänyt siitä kiinni, enkä kadu. Ensimmäiset käsikirjoitusversiot ovat aina olleet heikosti jäsennettyjä ja täynnä sekundaa, jonka olen suostunut karsimaan vasta, kun vähintään kolme ihmistä on vakuuttanut minut. Aina löytyy runoja, jotka eivät vastaa muiden tasoa tai kuulu kyseiseen teoskokonaisuuteen.

Samaan aikaan minua houkuttaisi ajatus nopeammasta kirjojen julkaisutahdista. Olisin iloinen siitä, että minulle suotaisiin vapaus ispiraatioon ilman perspiraatiota ja perseenpuutumista. Keskittyisin kirjoittamiseen ja joku toinen hoitaisi toimittamisen. En tiedä onko ihmiselle aina hyväksi se, että hänen haaveensa toteutuvat.

Työtä on jonkun aina tehtävä selkeän kommunikaation eteen: se voi olla kirjoittaja, toimittaja tai lukija. Monet runokirjat olisivat lukijalle vähemmän työläitä, jos kustannustoimittajalla olisi uskallusta haastaa kirjoittaja ja vaatia häneltä enemmän. Tämäkin on totta kai kiiltokuva, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei suurissa kustantamoissa nykyään ole runouteen erikoistuneita kustannustoimittajia. Runous ei ole kaupallisesti kannattavaa, joten siitä päästä sivistystoimintaa on laman aikana rajusti karsittu.

Mainittakoon siis asia, joka ntamogatessa on jäänyt taka-alalle: olen kuullut myös isompien kustantamojen kirjailijoiden valittavan sitä, ettei heiden teoksilleen anneta riittävästi huomiota toimitusvaiheessa tai markkinoinnissa. He kokevat jäävänsä marginaaliin ja olevansa eriarvoisessa asemassa suhteessa kollegaan, jonka edellinen romaani oli best-seller. Runoteosten toimittamisessa isoin puute liittyy siihen, ettei runoilijalle yksinkertaisesti suoda aikaa. Niinpä he päätyvät olemaan epävarmoja teoksensa merkittävyydestä ja arvosta, eivätkä uskalla vaatia ankarampaa syyniä - ja saamaan aikaan ehkä vaativat itseltään jopa liikaa, mikä rajoittaa luovuutta.

Harri Nordell sanoin:
"Ntamon kirjojen toimittamisessa on paljon parantamisen varaa, kuten myös isojen kustantamojen..."

Vanhoina hyvinä aikoina

Legenda kertoo, että muinaisina yltäkylläisyyden vuosina runoilija vain kirjoitti runoja. Hän kokosi ne salkkuunsa tai muovikassiin ja kiikutti kustantamoon. Siellä sitten juotiin vahvat kahvit ja tartuttiin toimeen. Runoilija siemaili viskiä, ja hänen pian mukahdettuaan talon toimitusväki jatkoi uutterasti työtä varhaiseen aamuun kuin Korvatunturin väsymätön tonttuarmeija.

Runoja luettiin, tulkittiin, revittiin ja korjailtiin. Koko henkilökunnan intohimo kohdistui pian julkaistavaan uuteen mestariteokseen. Paperit levitettiin maahan ja jopa siivoojat päästelivät niiden äärellä ihastuneita huokauksia. Yhdessä hetkessä koko toimisto muuttui puuhakkaaksi lastentarhaksi, kun runoilija tuli kylään. Kaikkien luovuus ja paras osaaminen pääsi valloilleen, ja paperin marginaalit kukkivat monen värisistä kirjanmerkeistä kuin ojanpenkat mökkitien varrella.

Sohvalla runoilija käänsi kylkeään. Hän nukkui onnellisesti pois humalaansa kuin ylikasvanut sylivauva, tiedostaen, että kustantamo oli onnellisten katulasten turvakoti, jossa vaikeita luonteita ymmärrettiin. Runoilija oli taiteellisen raakamateriaalin pulppuava lähde, rikas metaforien kultasuoni, jonka tuottamasta malmista taottiin pitkälle vietyjä kirjallisia tuotteita. Alkutekstiä jatkokäsiteltiin ja jalostettiin, mutta silti kannessa luki vain runoilijan nimi. Niin paljon luovaa alkuneroutta arvostettiin, ettei kukaan muu raaskinut pyytää työstään tunnustusta.

Ja sama tarina kertoo myös, kuinka runoilijan saama arvostus lopulta kääntyi hänen turmiokseen. Sukupolvien saatossa kuva runoilijantyöstä vääristyi. Kun kirjoissa ei mainittu sanallakaan kustannustoimittajaa, oletettiin oikopäätä, että runoilija oli tehnyt koko valmiin teoksen alusta loppuun itse. Kustannustoimmittajat irtisanottiin tarpeettomina - ja sen sijaan, että nuori runoilija olisi iloisesti vastaanotettu talossa, häntä katsottiin kuin valheellista profeettaa. Tuohan oli vain puolinainen runoilija: tarjosi kyllä runoja, mutta sellaisia jotka vaatisivat editointia.

Eihän Kalevalaakaan kukaan editoinut! Ei sen runoja kukaan koonnut ja muokannut! Se laulettiin kertaheitolla valmiiksi. Missä ovat sellaiset runoilijat nyt? Kunhan yksikin tosi runoilija astuu tuosta ovesta, kantaen kolmea valmista käsikirjoitusta, niin tottahan toki me sen julkaisemme!


Toimittaminen muokkaa tekstin ohella myös kirjoittajaa itseään

Olen iloinen siitä, että saarikoskelainen runoilijanelämä on enimmäkseen vain sepitettä, eikä ole koskaan koskettanut laajempaa runoilijakuntaa. Silti haaveilen ulkopuolisesta avusta ja kohtaamisista ammattitaidon ja kokemuksen kanssa. Toimittaminen merkitsee minulle paitsi parempia kirjoja, myös parempaa kirjoittamista. Se ei tarkoita työn lykkäämistä muille, vaan työtä omassa itsessä. Haluan palautetta, jotta tuntisin eteneväni ammatillisesti. Jos jokin yksittäinen runo paranee, se on tietysti kivaa, mutta toissijaista. Palaute auttaa minua paremmin ymmärtämään kirjoittajan ja lukijan suhdetta. Ilman lukijoiden tai kuulijoiden reaktiota en osaisi kehittää omaa kommunikaatiotani.

Ankara editointi oman (tai jonkun toisen) tekstin äärellä opettaa välttämään tiettyjä virheitä jo kirjoittamisvaiheessa. Editoiminen on syventyvää lukemista, jonka aikana voi oppia uusia kielekäyttötapoja ja kokea oivalluksia. Jos nuoreen kirjailijaan panostetaan kustannusportaassa paljon työtä, hän saattaa nopeasti ottaa huimia harppauksia, koska ympärillä on yhtäkkiä valtavasti sosiaalista pääomaa.

On tärkeä kohdata kasvotusten esimerkkejä, joista ottaa oppia. Yhtäkkiä on tosi kyseessä. Koko asennemaailma muuttuu itsevarmaksi ja ammattimaiseksi.

Kirjoittajaryhmillä on aina ollut tärkeä rooli laatukirjailijoiden kehittämistyössä. Monet oman sukupolveni ammattikirjoittajista tunnen alun perin jostain koulusta tai sosiaalisesta verkostosta, kuten Oriveden opistolta tai Nobelistiklubilta. Lisäksi tunnen puolentusinaa ryhmää, joiden nimi ei kertoisi mitään ulkopuoliselle. Läpimurtoprosentit ovat huikaisevia. Voidaan puhua julkaisukynnyksen ylittymisestä jopa puolella aktiivijäsenistä.

Kustannustoimittamisen tulisi olla pitkäjänteistä ja keskittyä henkilöön, ei niinkään teokseen. Nykyaikainen talousajattelu on niin hätäistä ja henkilöstöresurssit niukassa, että ennemmin etsitään valmista käsikirjoitusta kuin potentiaalia.


Mitä tästä kohusta sitten pitäisi ajatella?

Ntamon panosta ei voi yksiselitteisesti kiittää tai tuomita. Kyse on kymmenistä kirjoittajista, joista eräät hyötyvät ja toiset ehkä kokevat pettymyksen, kun odotettua mainetta ei heltiä. Keskustelussa en ole vielä kuullut ainuttakaan kommenttia, joka tavalla tai toisella ei hipaisisi totuutta. On kuultu paljon hyviä pointteja.

Ntamon julkaisema teos voi olla kirjoittajalle vasta alkua, kuten Leevi on itsekin sanonut. Kirjoittaja vapautuu tiettyä elämänvaihetta määrittävästä projektista ja voi edetä seuraavaan. Vaikka kirja olisi puolihuolimattomasti toimitettu, seuraava voi osoittautua paremmaksi. Kirjoittaja oppii varmasti jotakin prosessin aikana ja ehkä myös tapaa uusia ihmisiä, joilta saa arvokkaita neuvoja.

Eräs moraalinen ongelma liittyy Hesarin esikoiskirjapalkintoon. Olisi ehkä syytä harkita siihen joitakin poikkeussääntöjä, sillä esikoisia korostetaan maassamme aivan liikaa. Ntamolta julkaistu raakile voi olla suuri este myöhemmän mediahuomion saamiselle, vaikka seuraava kirja olisi kuinka hyvä. Niin paljon painaa ensivaikutelma. Se ei ole Leevi Lehdon vika, vaan liittyy esikoiskirjailijan määritelmään. Sanomalehdissä esikoiskirjailijat huomioidaan herkemmin ja heille ollaan suopeampia.

Historiallisesti katsottuna esikoisteos ei useinkaan ole kovin kummoinen saavutus verrattuna muuhun tuotantoon.

Muisti on lyhyt. Esimerkisi Eeva-Liisa Mannerin kaksi ensimmäistä teosta jäivät lähes huomioimatta. Vasta kolmas kirja, Tämä matka (1956), joka ilmestyi peräti 12 vuotta (!) esikoisen jälkeen, oli kriittinen menestys ja läpimurto.

Tove Janssonin ensimmäinen muumi-kirja tai pikemminkin muumien edeltäjä Suuri tuhotulva ilmestyi vuonna 1945. Kymmenen vuotta myöhemmin (!) ilmestyi Muumipeikko ja pyrstötähti (1955). Aihe siis hautui vuosikymmenen, eikä edes suurin sankarini ollut valmis syntyessään. Myös Tove Janssonin täytyi oppia ja kehittyä. Pyrstötähdestä kului taas 10 vuotta ennen kuin ilmestyi aikuisempi teos Muumipappa ja meri (1965).

Nykyään kustannusmaailma on huomattavasti kärsimättömämpi... ja ehkä suuret kustantamot myös liiaksi luottavat siihen, että voivat varastaa pienten kustantamojen kirjailijat, jos nämä lyövät läpi.

Leevi Lehto on oikeassa siinä, että kirjailijoiden uraa täytyy joskus edistää myös vähemmän valmiiden välietappien kautta. Se ei kuitenkaan saisi olla mikään perustelu huolimattomalle kustannustoimittamiselle. Kaikki kustannustoimittamiseen laitettu aika ja vaiva kehittää kirjoittajaa, vaikka työ parantaisi kyseistä teosta vain kosmeettisesti. Jos ntamon tallissa on liikaa kirjoittajia ja heiltä julkaistaan kirjoja liian helposti, se ei ole hyvä asia sekään. He jäävät yhtä lailla yksin kuin isossa kustantamossa.

Jos Ntamon toimintatapoja vertaa Poesiaan, tilanne on siellä aivan toinen. Poeasian kirjoittajat saavat toisiltaan paljon arvokasta kustannusapua. Kirjoista näkee, että ne ovat valmiimpia. Sanon suoraan - ja uskoakseni ketään loukkaamatta - että Poeasissa tehty työ realisoituu kirjojen laadussa, ja syyt on helppo mainita: siellä on enemmän leveitä hartioita. Toimitusvastuu jakautuu tasaisemmin, eikä myöskään julkaisutahti ole yhtä hektinen.


Voisiko tästä kohusta seurata muutoksia toimintatavoissa, sen sijaan, että todistellaan tietyn osapuolen olevan enemmän oikeassa?

Jokin kulttuurisäätiö voisi nyt havahtua ja spontaanisti palkata Leevi Lehdolle kokopäiväisen, kokeneen kustannustoimittajan määräajaksi - ja vaikka sivarin siihen päälle. Aputyövoima ei tulisi kalliiksi, kun puhutaan about puolesta maassamme julkaistusta runoudesta!

Leevi voisi myös itse tunnustaa, että hänen sinällään jo arvokas työnsä tulisi paremmin tehdyksi, jos hänellä olisi apuvoimia. Kirjojen ulkoasu on selkeästi kehittynyt viime vuosina, joten ainakin sillä alueella jotain on jo tapahtunut. Nyt mitataan myös sitä, missä määrin L.L. on jääräpäinen suomalainen yksityisyrittäjä, joka tahtoo itse pitää kaikki langat käsissään?

Saman kritiikin voi kohdistaa Savukeitaaseen, joka oudosti on säästynyt koko keskustelulta. Olen joskus suoraan sanonut Ville Hytöselle, että joiden hänen julkaisemiensa kirjojen kannet näyttävät aivan kamalilta. Yhtään häpeilemättä ville myönsi tehneensä ne itse. Kannet eivät ole tärkein asia, kun samaan aikaan kirja on niin hyvä... se kyllä löytää lukijansa... ja kääntäen: miksi niin hyvällä kirjalla ei voisi olla kunnollisia kansia? Miksi ne pitää tehdä itse?

Eikö Turusta löydy graafisen suunnittelun oppilaitosta? Miksi jokin koulun opettaja ei olisi jo 2000-luvun alussa spontaanisti lähestynyt Savukeidasta ja sopinut, että niin muuten tästä lähdin hänen oppilaansa tekevät kirjojen kannet, veloituksetta, lopputyönä... koska eikös siinä ole aika hyvä aihe lopputyölle. Samalla syntyy kontakteja eri taiteenalojen välille. Win-win ja sitä rataa.

Sama pätee Ntamoon: eikö Helsingistä löydy oppilaitosta, jossa... Eikö kirjallisuuden opiskelijoille voisi tarjota lisää harjoittelupaikkoja? Tässähän kaikki yhteen ääneen myöntävät, että työtä on tarjolla, aikana jolloin kulttuurialan työt ovat harvassa.

Ntamo voisi myös selkeämmin lainalla Osuuskunta Poesian toimintatapoja, ja verkostoida tehokkaammin omat kirjailijansa: järjestää talon sisäisiä koulutuspäiviä tai pidempiäkin seminaareja, joiden aikana kirjoittajat kouluttaisivat toinen toisiaan ja editoisivat toistensa tekstejä. Myös kokonaisten teosten kustannustoimittamisessa voisi harrastaa ristipölytystä, varsinkin kun nykyään mukana on pitkän linjan kirjoittajia, joilla on vuosien kokemusta teostensa toimitustyöstä.

Lisäksi Hesari voisi muuttaa linjaansa siten, että ansiokas toinen tai kolmas teos voisi päästä mukaan esikoiskirjakilpailuun, jos se on selkeästi aivan uudella tasolla verrattuna varsinaiseen esikoisteokseen... sillä verukkeella, että sitä ei ehkä olisi koskaan pitänyt julkaista.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Sopimustodellisuus ja tiedostajan kurja arki

Ideoita on kohtuullisen helppo testata mielikuvituksen voimalla. Riittää vain, että sulkee silmänsä. On eri asia, missä määrin kuvitelmissa on mitään realistista tolkkua. Jos idea koskee teknistä laitetta ja ajattelija on pätevä insinööri, hän voi mahdollisesti luoda hyvinkin toimivan prototyypin. Se on vasta alkua.

Valtava määrä aikaa ja rahaa kulutetaan siihen, että teknisiä (ja miksei myös taiteellisia) innovaatioita testataan ja parannellaan. Samaan aikaan yhteiskunnat käyttävät varsin vähän voimavaroja yhteiskunnallisiin kokeiluihin - ja nimen omaan tämän tehtävän katsotaan olevan yhteiskunnan, eikä niinkään yritysmaailman vastuulla. Psykologiset ja sosiaaliset kokeilut ovat marginaalinen osa verorahoista ja yliopistojen toiminnasta.

Platonin kerrotaan haaveilleen siitä, että hän pystyisi koettelemaan yhteiskunnallisia ideoitaan todellisessa kaupunkivaltiossa. Lukuisat romaanit ja tieteiselokuvat maalailevat vaihtoehtoyhteiskuntia, mutta kyse on tietenkin vain fiktiosta ja draaman vaatimista kärjistyksistä. Varsinaisia yhteiskuntakokeiluja on nähty harvoin, ja vielä harvemmin valvotuissa olosuhteissa. On vaikea esimerkiksi nimittää leninismiä tai stalinismia yhteiskuntakokeiluksi, koska kukaan ei tieteellisesti valvonut sen toimeenpanoa. Kyse ei ollut laboratoriossa tapahtuvasta vertailusta tai protyypin kehittämisestä, vaan siitä, että sidottiin siivet käsiin ja hypättiin alas kalliolta.

Vallankumoukset ovat usein pyrkineet siirtymään ideasta suoraan valmiiseen tuotteeseen. Kommunistit puhuivat omasta sosialistisesta yhteiskunnastaan "välivaiheena kommunismiin", mutta jos välivaihe kykenee sotaan ja teloituksiin, sillä on valmiin yhteiskunnan voima ja legitimiteetti. Myös kokeilut tulokset jäivät suurelta osin propagandan ja peittelyn varjoon. Pravda olisi voinut kertoa myös totuuden, niin kokeilu olisi ollut opettavaisempi.

Sopimustodellisuuden haasteista

Toisenlainen yhteiskuntakokeilujen ongelma on se, että ideoita on helpompi testata mielikuvituksen piirissä kuin sopimuksia.

Kun tein graduani määritelmistä, havaitsin että kuviteltavissa olevien ajatusrakennelmien (ideoiden maailman) ja fyysisen todellisuuden välillä on kolmas maailma, joka rakentuu sopimuksista. Kutsuttakoon sitä vaikkapa nimellä sopimustodellisuus.

Filosofit ovat kautta aikojen yrittäneet kohdella sopimuksia kuten muitakin ideoita, mutta se on paljon vaikeampaa. Tavalliset ihmiset, jopa lapset, ovat viekkaita keksimään sopimuksista omia versioitaan ja löytämään porsaanreikiä. Sopimukset täytyy määritellä erityisen tarkoin, ja niiden olemassaoloon täytyy aikuistenkin uskoa lujasti, toisin kuin Joulupukkiin. (Diktaattori on joulupukki, johon aikuisetkin uskovat.)

Lapset osoittavat kiinnostusta kuviteltuihin olioihin sopimusten kautta. Suhde hammaskeijuun rakentuu siten, että keijun täytyy pitää oma puolensa sopimuksesta. Jos hammas ei yön aikana vaihdu rahaksi tai karamelliksi, lapsi purkaa oman puolensa sopimuksesta lakkaamalla uskomasta. Joulupukin ja Jumalan kanssa menetellään samoin: joulupukki toteuttaa lahjalistan, sikäli kuin lapsi on ollut kiltti. Jumala vastaa rukouksiin, tai hänet pyyhitään olemassaolosta.

Sopimukset ovat sitä vahvempia mitä useampi niihin uskoo. Kun sopimuksiin uskotaan kyllin laajalti, ne jähmettyvät miltei fysikaalisiksi faktoiksi. Rokkitähti kykenee hyppäämään lavalta ja liitämään ilman siipiä, koska sosiaalinen sääntö sanelee, että yleisön käsivarsien on kannateltava häntä ilmassa.

Kyse on eräänlaisesta oman aikamme ihmeestä, johon kykenevät vain kansan valitsemat messiaat. Kun usko rokin ihmeitätekevään voimaan lakkaa, katkeaa myös lento.

Finanssitalouden voittajat, jotka käärivät satoja miljoonia tekemättä todellista työtä, ovat aivan samalla tavoin sopimustodellisuuden messiaanisia hahmoja. Heillä ei olisi mitään ilman kansalaisten laajamittaista uskoa rahan ja omistuksen voimaan. Jos 99% kansasta lakkaisi uskomasta dollariin, rikkaat putoaisivat jalustalaan. Tutun ja turvallisen elämän jatkuminen ehkä kuitenkin edellyttäisi jonkin uuden valuutan keksimisen, mitä sitten alettaisiin haalia dollarin kuvat silmissä.

Rahan fiktiivisyys on tiedostetaan nykyään melko laajalti. Tiedetään, että pankit luovat rahaa myöntäessään velkoja. Mutta kuinka kauan kansalaiset vielä kunnioittavat sopimuksia, joiden sisällöstä he eivät ole olleet sopimassa? Miksi miljoonien kuohunta ei kykene mitätöimään sopimusta, jonka on allekirjoittanut ehkä vain kaksi henkilöä - joilla kummallakaan ei ole takanaan kansan tukea?

Määritelmien pätevyydestä

Määritelmillä ei ole yhtä yleistä pätevyyden mittaria. Jotkin määritelmät voivat perustua tutkimustuloksiin, toiset puhtaasti mielikuviin. Kolmannet ovat lähempänä sosiaalisia sopimuksia. Monesti nämä kaikki kolme aspektia limittyvät.

Tiedemiesten pitkällisen neuvonpidon jälkeen Pluton asema planeettana määriteltiin uudelleen. Pluton asema oli vain looginen seuraus siitä, että "planeetan" käsite jouduttiin määrittelemään uudelleen. Tieto aurinkoamme kiertävistä kappaleista oli lisääntynyt, eikä Plutoa pelastanut se, että monet tunsivat sen planeettana.

Kaikesta huolimatta olisi voitu toimia myös toisin. Olisi voitu esimerkiksi luoda uusi käsite sanan "planeetta" tilalle. Nyt luotiin uusi käsite "kääpiöplaneetta", joka koskee Plutoa ja muita sen kaltaisia heiveröisiä kiertolaisia. Olisi voitu myös luoda sana "tosiplaneetta" tai "itsevaltainen planeetta", ja Pluto olisi ollut pelkkä poloinen "planeetta".

Kyse on sanoista, mutta silti monet suhtautuivat muutokseen tunteellisesti. Ehkä ongelma oli se, ettei asiasta oltu keskusteltu. Itsekin koin vääräksi, että tiedeyhteisö oli toiminut kysymättä mitään minulta. Olisin ehkä kannattanut muutosta, mutta olisi halunnut antaa ääneni.

Kansalaiset eivät pidä siitä, että asioita valmistellaan heiltä salassa ja niistä päätetään ilman heidän lupaansa. Älkää minua syyttäkö, en minä antanut lupaa Stephen Elopin jättipalkkioille!

Nykyisen demokraattiseksi kutsutun sopimusyhteiskuntamme ongelma on se, ettei suurtakaan osaa sopimuksista laadita demokraattisin metodein. Esimerkiksi hallituksella on vähän valtaa asioihin. Monet suuryritykset ovat suurempia kuin valtio, eikä niiden päätöksistä keskustella avoimin ovin. En minä edes tiedä kenen idea se oli, että niin paljon piti maksaa Nokian pääjohtajalle. Joku siitä silti päätti. Olisi varmaan saatu halvemmallakin ihan hyvä toimitusjohtaja? Kyllä varmaan joku ihan älykäs ja pätevä tarttuisi hommaan 20 euron tuntipalkalla, vain saadakseen CV:hen merkinnän "Nokian pääjohtaja". Moni voisi johtaa Nokia vaikka ilmaiseksi ja olla sataprosenttiset motivoitunut!

Miksi johtajia pitää motivoida aina rahalla, kun muille ihmisille riittää itsensä kokeminen tärkeäksi ja merkitykselliseksi?

Mitä sitten vaikka kaikki olisi kaikkien tiedossa?

Mitä jos roistojen ja sankarien nimet olisivat julkista tietoa, eikä kukaan tekisi mitään? Ketään ei olisi nimitetty siihen virkaan, jossa tehtävänä on korjata epäoikeudenmukaisuuksia? Tuhannet ihmiset paheksuisivat asiaa kotisohvaltaan, mutta tunne vaihtuisi pian voimattomuudeksi.

Miksi meillä ei ole epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisen ministeriötä? Miksi ei ole ministeriä, joka menee rikkaan yritysjohtajan luo ja sanoo, että "nyt sinulle on annettu ihan riittävän monta pinaattilettua, jono on pitkä ja muidenkin pitää saada! Tätä menoa viimeisenä tuleville ei jää mitään!"

Tiedostajien osa on sikäli surkea, että he tahtovat tietää myös sellaisista asioista, joihin eivät voi vaikuttaa. He tahtovat kuvitella moraalisen vaihtoehdon sinnekin, missä sitä normaalisti ei ole tarjolla. He tahtovat uskoa, että eettinen toimintatapa on kaikkien hyväksi, vaikka "kaikilla" ei normaalisti tarkoiteta "heitä kaikkia", vaan ennemmin "meitä kaikkia".

Tavallinen ihminen, jolla on tervettä järkeä, ehkä tästä syystä säälii ja halveksii tiedostajaa. Mitä muuta syytä halveksinnalle voisi olla, paitsi se, ettei tiedostajan elämä ole ruusuinen? Siihen liittyy ahdistusta, jolta ei-tiedostajat säästyvät. Ei tarvitse ajatella kärsivää sikaa syödessään nakkia, jos sen taidon hallitsee... että osaa olla ajattelematta, siis. Ei tunne, eikä välitä. Ei välitä tietää.

Tiedostajien etujärjestö Greenpeace luulee, että sen poliittinen kapina olisi merkityksellistä, vaikka poliitikoilla ei ole mitään valtaa suuryritysten toimintaan. Jos ministeri - kuten Heidi Hautala - olettaa, että poliitikko voisi moraalisin perustein vaikuttaa yritysmaailmaan, hän menettää virkansa. Ei poliitikoilla ole valtaa sanoa mielipidettään. Voi olla, että Putin on ainoa ihminen, joka on poliitikko ja silti kykenevä mielitekoihin sekä oikkuihin. Kaikki muut ovat elinkeinoelämän etujärjestöjen pelinappuloita. Myös Putin on, mutta ei pelkästään.

Yhteiskuntaamme hallitsevat sopimukset ovat ulottumattomissamme. Ne määrittyvät kansanvälisen kilpailun pelikentällä, jota ei hallitse kukaan. Tilanne on pelottava ja siksi harva haluaa leikkiä tiedostajaa.

En minäkään tätä asiaa tänään halua sen pidemmälle ajatella, vaikka moni aiottu kysymys jäi esittämättä.

Onko viihdeteollisuuden ja kirjailjoiden vika, että me luulemme nähneemme vaihtoehtoisten yhteiskuntien mahdottomuuden? Mitä jos kuvitellut utopiat ja dystopiat eivät paljasta todellisuutta, ja kuvitelmien sijaan pitäisi rakentaa enemmän sosiaalisia laboratorioita?

Mitä jos yhteiskuntakokeilun kautta löytyisi parempi yhteiskunta? Mitä jos se nykyteknologian ansiosta löytyisi pelottavan helposti? Mitä jos meidänkin täytyisi jotenkin ihmisinä muuttua?

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Kävelyvauhtia tähtiin -trilogia

Päätin viimein koota luettelon kaikista kapteenin avaruusseikkailun jaksoista, mukaan lukien kaksi spesiaalia. (Päivitän tätä sivua myöhemmin, kunhan uudet osat valmistuvat). Kyse on scifi-trilogiasta, jonka kaksi ensimmäistä "kirjaa" on julkaistu Aukea.net -sivustolla. Kolmannen ja viimeisen osan olen ajatellut päässä valmiiksi jo pari vuotta sitten, mutta sen työstäminen valmiiksi on vienyt tuhottomasti aikaa.

Kokonaisuus on tarkoitus aikanaan julkaista myös paperiversiona, radiokuunnelmana, teatterisovituksena, animoituna TV-sarjana (Pasilan tyyliin ehkä?) sekä kuutena täyspitkänä elokuvana, mutta tähän kaikkeen menee vielä pidempi aika.

Lisäksi tarinat voisivat toimia sarjakuvana, ken ties? Piirtäjien sopii ilmoittautua.

Samoin voisin tarvita meseneetin apua, koska toistaiseksi tähän on mennyt neljä vuotta elämästäni, ilman penninkään palkkaa. Apurahojakaan en ole scifin kirjoittamiseen saanut, joten ehkä siksi nämä ovat niin hiton hyvää kamaa. Kaikki tulee omasta kirjoittamisen pakosta. Sydänverella nopeasti hutaistua; satasen kärkiajalla juosten kustua. Scifi-gonzo-eepos, avaruussaippuaooppera, moninkertaisella äänennopeudella kulkeva valaistumiskertomus Bhagavad Gitan, Mahabharatan ja Timanttisutran kosminen uudelleenkirjoittamisprojekti Douglas Adamsin ja Gene Roddenberryn hengessä.

Avaruudessa ei ole suuntia, mutta planeetat on aina down. Avaruuden tositeeveessä puoli ihmiskuntaa kuulee sinun huutavan, muutaman minuutin viiveellä.

1. Kirja (2009 - 2010):

Luku 1 - Kapteenin lokikirja henkimatkalle (20 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=22643

Luku 2 - Kävelyvauhtia tähtiin (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=23278

Bonus-jakso: Kaikkien ulottuvilla, hyvässä järjestyksessä (17 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=26558

Luku 3 - Shamanism for Dummies (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=25097

Luku 4 - Pieni kylä, suuri kertomus (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=28692
2. Kirja (2011 - 2013):

Luku 5 - Deep Space, Deep Shit (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=29128

Luku 6 - Puolimatkassa ikuisuuteen (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=32722

Luku 7 -  Kvalifysiikka (15 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=34964

Bonus-jakso: Seksikkäät avaruusolennot bikineissä (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=40074

Luku 8 - The Book of Saab
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=38282

Luku 9 - Valovuosikertomus
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=42866
3. Kirja (2013 - ????)

Luku 9 - Elämän läpipeluuohje

Luku 10 - Väkivaltaisesti katkennut aamupiirretty

Luku 11 - Luuserigrafia

Luku 12 - Kapteenin avaruusmatkojen esseet

Seuraava jakso ilmestyy pian!
Vähänkö mie otan tän rievun messiin!

tiistai 8. lokakuuta 2013

Asuntopatistajat, aikamme sankarit

Isoja yhteiskunnallisia ongelmia voisi ratkaista ihan vaan tarttumalla toimeen. Suomessa kunnioitetaan liikaa yksityishenkilöiden yksityisvapautta, ja oletetaan että rikkaat kyllä osaavat pitää huolen omista eduistaan.

Valitettavasti rikkaat kaipaisivat ihan yhtä paljon tukea ja patistamista kuin työttömät, opiskelijat ynnä muut - jopa enemmänkin. Heillä ei taloudellista pakkoa, joka ajaisi heitä toimeen. He passivoituvat, kun rahaa tulee joka tuutista. Tunnen monia hyväosaisia, jotka lupailevat, mutta eivät saa aikaiseksi. Asunnonvälitys ei ole heidän vahvinta alaansa.

Kun olisi edes jokin numero, johon soittamalla saisi apua! Jos kirkkaana hetkenä tuntuisi, että perintönä tullut Eiran kolmiota voisi vihdoin jotenkin hyödyntää, että pelkkä asian ajatteleminen jotenkin salpaa hengityksen ja saa vatsan sekaisin.

Puhun tietenkin siitä, että Helsingin koko asunto-ongelma ratkeaisi, jos joku viranomainen jalkautuisi tai edes tarttuisi puhelimeen ja soittaisi yksitellen kaikille tyhjinä olevien asuntojen omistajille. Muutamalla henkilötyövyuodella saataisiin kartoitettua missä mennään. Sitten tyhjistä asunnoista.

Kyllä, Helsingissä on 25.000 tyhjää asuntoa. Kaivopuistossa tyhjillään on joka neljäs asunto.
Metro.fi - kaivopuistossa 27 prosenttia asunnoista tyhjillaan

Mistä tämä johtuu? Syitä on useita: kuolinpesien saamattomuus ja riitaisuus, vanhainkodissa vietetty vanhuus, samaan aikaan kun asunto jää kalustettuna vain leijumaan kaupunkitilaan; kohtuuton rikkaus, vuokralaisten pelko, asuntojen ostaminen sijoitusmielessä jne. Monet tekevät töitä ulkonmailla ja pitävät samaan aikaan vara-asuntoa Suomessa, koska siihen on varaa. Tässä yksi kertomus:
http://www.lily.fi/blogit/minimalen/rikkaan-miehen-asunnot

Kaikki mahdolliset syyt pitäisi kartoittaa ja tilastoida. Jonkun pitäisi tehdä tätä kartoitustyötä työkseen: soitella puhelimitse asunnonomistajille. Meillähän on asuntoministerikin, kokonainen ministeriö! Asia jätetään puolitiehen vain kohteliaisuudesta, koska rikkaita omistajia ei saa vapaassa kapitalistisessa yhteiskunnassa paapoa.

Eihän se olisi kohteliasta alkaa udella, kun vasta vapauduttiin urkkimisen kulttuurista, jossa valtio tarkkailee monien ja valikoitujen yksityiselämää.

Tyhjänä olemisen syyt pitäisi kartoittaa kaikesta asennevammaisuudesta huolimatta, ja jonkun toisen - miellään kymmenien asialle omistautuvien viranomaisten - pitäisi työkseen patistaa asunnon omistajia ottamaan vuokralaisia... neuvoa ja opastaa, sillä rikkaat ja passivoituneet eivät tiedä miten he voisivat rikastua hieman lisää. Joillekin tuhat euroa kuukaudessa on pieni summa. 12.000 euron vuosittaisten vuokratulojen menettäminen ei vielä hetkauta, jos kuukaudessa muutenkin tienaa 24.000.

Tai hetkauttaahan se kyllä, ja juuri siksi asiaa ei ennemmin ollenkaan ajattele. Se tuottaa ahdistusta. Parempi vain unohtaa koko juttu. Suvussa on aina joku joka on jo vuosia ollut aikeissa muuttaa Helsinkiin ja asuntoa pitää säästellä siltä varalta.

Hirveä riitahan siitä syttyisi, jos Elda-tädin vanha asunto ei enää olisi Hesassa piipahtavien sukulaisten väliaikaiskäytössä. Mitä sitten, vaikka jo kuukauden vuokratuloilla yöpyisi viikonlopun viiden tähden hotellissa?

Ehkä asialle tapahtuisi jotakin, jos tulisi osaava primusmoottori tai taloudellista hyötyä etsivä välitysfirma, joku osapuoli, joka sinnikkäästi iskisi jalkansa oven väliin ja tunkisi eteiseen. Jalka ei liikahtaisi ennen kuin tyhjä asunto olisi suostuttu laittamaan vuokralle. Joka päivä patistaja vierailisi kolmessa tai neljässä osoitteessa. Joka päivä yksi onnistuisi. Vuodessa yksi puuhakas ahdistelija vapauttaisi 200 asuntoa. Kymmenen yhtä ahkeraa asuntopatistajaa vapauttaisivat joka vuosi 2000 osoitetta passiivisuuden ja välinpitämättömyyden ikeestä.

He olisivat aikamme sankareita. Siinä vasta olisi työ, jota kelpaisi tehdä. Taikoa asuntoja kuin tyhjästä.

Jos ette usko, niin tässä muutama linkki. Taloussanomat on uutisoinut samasta asiasta jo kolmena vuonna peräkkäin, mutta keskustelua ei ole syntynyt:

2011: http://www.taloussanomat.fi/asuminen/2011/08/17/24-000-asuntoa-tyhjillaan-miksi-taalla-ei-asuta/201111410/310
2012: http://www.taloussanomat.fi/asuminen/2012/05/27/asuntopula-ja-24-600-tyhjaa-asuntoa-mika-kaupunki/201230147/310
2013: http://www.taloussanomat.fi/asuminen/2013/07/26/huippuhinnat-ja-25-000-tyhjaa-asuntoa-missa-mattaa/201310428/310

Kolmessa vuodessa asuntopatistajien ydinryhmä olisi vapauttanut jo 6.000 asuntoa. Jos ne muutettaisiin opiskelijoiden kimppakämpiksi, kaikki saisivat asunnon saman tien. Jos minulla olisi valta, taikoisin kaupungin nuorisolle heti parikymmentä uutta työpaikkaa asunnonvälitysmarkkinoilta, ammattimaisena etiitin patistajana.

Joka ikinen opiskelija, joka asuntoa etsii, saisi asunnon, ja vieläpä läheltä keskustaa.

Ei jumalauta! Ei vittu tulee hulluksi, kun vaan ajattelee tätä asiaa. Miten voi olla, ettei 200 kansanedustajan apinalauma ole saanut aikaiseksi yhtään parannusta tähän maahan, koko minun elinikänäni. Eihän sieltä suunnalta kuule uutisia edes hyvistä yrityksistä.

Kirjoitan tämä jutun huonosi ja kiireellä, koska en halua ajatella koko asiaa toistamiseen. Tulee paha olo. Ollaan kollektiivisesti ihan hissun hiljaa tai pessimistisesti todetaan, että ei sille mitään mahda. Ei mahda, niin ei mahda.

Myös toimistotiloista joka kymmenes on tyhjillään. Liian korkeat vuokrat. Eikös se tarkoita talouden sääntöjen mukaan sitä, että jos ostaja ei maksa niin myyjän täytyy alentaa hintoja? Miksi on parempi pitää tyhjillään kuin ottaa vuokralaisia aiempaa edullisemmalla?
LINKKI: HS: Pääkaupunkiseudulla joka kymmenes toimistotila tyhjillään

Voi vuttu tätä tehokkuus-Suomen mahtavaa aikaansaamattomuuden tilaa. Kun Viipuri menetettiin, Karjalan kannaksen evakot valtion toimesta majoitettiin useisiin yksityiskoteihin. Valtio antoi käskyn, että jos tilaa on, sitä pitää jakaa niille, jotka menettivät kotinsa. Kaikki myöntyivät, koska tiesivät että se on oikein. Jos nyt presidentti tekisi saman aloitteen, enemmistö hurraisi. Ihmiset tuntisivat solidaarisuutta, kun kerrankin saisivat siihen tilaisuuden. Valtio ilmaisisi, että se välittää, että se haluaa ratkaista yhteiskuntamme ongelmia tekemällä ruohojuuritason työtä tai kannustamalla siihen luomalla uusia työpaikkoja.

Niin usein olen vihainen ennemmin lain pykälille kuin ihmisille, jotka rikkovat lakia.

Laki, vittu se sama laki, jonka tarkoitus olisi suojella ja auttaa meitä, estää meitä toistuvasti olemasta hyviä ja ymmärtäviä. Laki kehoittaa monin keinoin meitä olemaan puuttumasta ihmisten yksityiselämään. Jos joku omistaa koko korttelin ja haluaa pitää sen tyhjänä, niin sittenhän omistaa ja sittenhän pitää, jos siltä tuntuu.

Eikä asuntopatistamisessa ketään edes tarvitsisi pakottaa: riittäisi, että tutkittaisiin ja sitten lempeästi kannustettaisiin.

Munaton presidentti ja munajohtimensa katkonut ministerikunta kunnioittaa tällaisia ihme peruslakishittejä. Pitäisi palauttaa talvisodan yhteisöllisyyden henki. On vielä elossa ihmisiä, jotka muistavat 60-luvun siirtolaisuuden maalta kaupunkiin - kuinka ahdas tila tehtiin riittämään useille perheenjäsenille ja kuinka silloin oli vielä naapuruutta.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Uskosi on sinut pelastanut!

Usko on tärkeässä asemassa luterilaisuudessa, kuten myös suomalaisessa uskontotieteessä, jonka nimi ei ole toivomustiede tai rakkaustiede. Silti (tai ehkä juuri siksi) usko otetaan itsestäänselvyytenä. Mitä Jeesus tarkoitti uskolla? Mitä me sillä tarkoitamme?

Jos vertauskohdaksi otetaan rakkaus, niin sen piirissä on luotu lukuisia tunnettuja erotteluja: on eroottista rakkautta, toverillista rakkautta, älyllistä rakkautta, suvaitsevaisuutta, nopeita ihastuksia, vuosikymmien ajan kypsyteltyä avio-onnea, kaihoa, ikävöintiä, myötätuntoa ja ehdotonta äidinrakkautta, vain muutamia mainitakseni.

Rakkaus tunnistetaan kaikkea muuta kuin helpoksi käsitteeksi. Jopa koirat osaavat jollakin tavoin rakastaa perheensä tai laumansa jäseniä, eikä kaikkea tähän maailmaan mahtuvaa rakkautta ole mahdollista määritellä yhdellä huitaisulla.

Uskokaa minua, kun sanon, ettei "usko" ei ole sen helpompi aihe. Mitä Jeesus tarkoitti, kun hän sanoi "Uskosi on sinut pelastanut."

Tarkoittiko hän:
1) "Alistuminen ja sinisilmäisyys on sinut pelastanut. Et pärjää yksinäsi, parempi siis, että sulaudut laumaan ja tottelet määräyksiä. Usko siis heti, kun ylempiarvoisesi jotain sanovat!"
vai?
2) "Uskosi yliluonnollisiin voimiin on sinut pelastanut. Jatka turvautumista näkymättömään henkimaailmaan, niin kaikki kääntyy paremmaksi!"
vai?
3) "Optimismi ja luottamus toisten ihmisten hyvyyteen sekä maailman oikeudenmukaisuuteen on sinut pelastanut. Paranit, koska vapauduit kyynisyydestä."
vai?
4) "Pelastuit apaattisuudelta, koska aloit viimeinkin uskoa omiin kykyihisi. Kesti kauan ennen kuin sain sinut uskomaan, että olet kaunis ja merkityksellinen."
Aiemmin tässä blogissa kirjoitin myös siitä, kuinka Jeesuksen eräät sanat voi psykologisen tietämyksen ja uskomuslääketieteen vuosituhantisen perinteen valossa tulkita myös näin:
5) "Placebo on sinut pelastanut. Paranit, koska uskoit lääkkeen voimaan, ja koska uskosi elämään elpyi."
LINKKI: 2012/12/raamattu-antaa-vastauksen

Kärjistetyistä esimerkeistä näemme, ettei uskomisella ole yhtä ainoa merkitystä. Myös tieteellisen koulutuksen saaneet ihmiset uskovat tieteelliseen metodiin. He uskovat todistusaineistoon, jos ja kun sitä on riittävästi koeteltu.

Tiedeyhtisön uskomusten rakentamisessa kestää kauemmin, mutta toisaalta näkemykset tällöin lepäävät vakaammalla pohjalla. Totuudet on tämänkin jälkeen lupa kiistää. Uudet jäsenet liittyvät tutkijayhteisöön kyselemisen ja kyseenalaistamisen kautta. Syntyy keskinäistä luottamusta ja maailmankuvallista varmuutta, joita yhtä hyvin voisi nimittää uskoksi.


Usko voi kannustaa omatoimisuuteen tai arkuuteen

Mielestäni on tärkeä erottaa toisistaan uskomisen passiiviset ja aktiiviset merkitykset.
Uskomisen ulottuvuuksia, kaavakuva 1.
Ihmisen voi kouluttaa uskomaan ulkopuolelta tulevia komentoja, käyttäen apuna karismaa ja kulttuurisia symboleja. Armeijassa jyrkkä arvohierakia iskostuu muutamassa kuukaudessa, jopa muutamassa viikossa, eikä sitä sen jälkeen kyseenalaista kukaan.

Alokkailla on luja usko siihen, että jotain pahaa tapahtuu, jos he eivät heti tee niin kuin käsketään. Tätä uskoa vahvistetaan nöyryyttämisillä ja rangaistuksilla.

Kun ihminen on tottunut ulkoa tuleviin käskyihin ja toimimiseen yhteisössä, hänen on vaikea pärjätä liberaalissa yhteiskunnassa omin avuin. Hän ei tiedä mitä hän tekisi, sillä häneltä ehkä puuttuu aloitekykyä ja uskoa omiin taitoihinsa. Jos koulutus on vähäistä, se usko voi olla täysin perusteltua. Aloitekyky johtaisi lähinnä nöyryyttäviin epäonnistumisiin ja ongelmiin. Onhan rikollisillakin usein runsaasti aloitekykyä.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa yksilöt pyritään kasvattamaan itsenäisiksi, mutta on utopistista ajatella, että ihmiset voisivat elää riippumattomina hierarkioista. Jos 20 vuotta paperitehtaalla työskennellyt paperimies saa potkut, hänen on vaikea siinä samassa järjestää koko elämänsä uusiksi. Hänellä on paljon tyhjää aikaa, joka tuntuu ahdistavalta ja merkityksettömältä.

Ihminen on vaikea saada uskomaan, että hän voi hankkia uuden koulutuksen ja löytää uusia töitä, jos hänen koko tietotaitonsa on aiemmin sidottu johinkin muuhun. Yhtälö ei toimi, eikä optimismia voi noin vain taikoa ihmiseen, jos se on epärealistista ja valheellista.

Usko sijaitseekin usein ympäröivässä yhteiskunnassa, ei niinkään yksilössä. Jos papit eivät elä, kuten he opettavat, parhaatkin kristityt lakkaavat uskomasta pappien sanaa. Niin se vain menee, ja niin sen kuuluukin mennä.

 
Uskolla on voimaannuttava vaikutus elämäämme

Usko antaa varmuutta, mikä helpottaa päätöksentekoa ja toimintaa. Voidaan erottaa toisistaan usko ulkoisiin ja sisäisiin voimiin. Kun tämä erottelu yhdistetään aiempaan, saadaan seuraavanlainen uskon nelikenttä.

(Muitakin vastaavia nelikenttiä on totta kai täysi vapaus hahmotella, sikäli kuin riittää uskoa omiin kognitiivisiin kykyihin):
Uskomisen nelikenttä, kaavio 2A.
Jeesuksen toiminnassa voidaan nähdä paljon kapinointia, joka pohjautuu hänen yksilölliseen uskoonsa. Hänen uskonsa eroaa ympäröivän yhteiskunnan yleisistä arvoista, mikä tuottaa hänessä näkyvää aktiivisuutta. Hän ei sopeudu ja myönny, vaan haastaa vallanpitäjät.

Opetuslapset kuvataan Uuden Testamentin kirjoissa usein passiivisina. Heissä voidaan nähdä paikoin sinisilmäisyyttä, eivätkä heidän omat aloitteensa usein johda muuhun kuin sähläämiseen. Parhaimmillaan heidän passiivisuutensa kuitenkin tuottaa hyvää yhteishenkeä. He luottavat opettajaansa.

Kun opetteja on ristiinnaulittu, tilanne muuttuu aivan toiseksi. Nyt opetuslapset joutuvat aktivoitumaan. Osa heistä jatkaa kapinointia, mutta päällimmäisenä on luja optimismi ja kollektiivinen usko paremmasta maailmasta, joka saapuu joko yliluonnollista tai luonnollista tietä.

Yksilönkehityksessä voidaan erottaa kaksi varsin erilaista tietä kypsään toiminnallisuuteen:
Uskomisen nelikenttä, kaavio 2B.
Lapset uskovat lähes sokeasti kaiken, minkä heidän vanhempansa opettavat. Joidenkin ihmisten onni on kasvaa luotattavien ja osaavien aikuisten seurassa. He eivät menetä uskoaan opettajiinsa tai kohtaa omien vanhempiensa ilmeisiä puutteita, ennen kuin ehkä keski-iän kynnyksellä. Heidän kouluaikaansa leimaa luottamus.

Toiset lapset - sekin voi olla suureksi onneksi, mutta ehkä ei niin usein - kadottavat hyvin varhain uskonsa aikuisten hyvyyteen. He elävät ehkä yhteiskunnassa, jossa aikuisiin ei voi luottaa. Opettajat ovat kaikkea muuta kuin päteviä, eivätkä välitä oppilaistaan.

Myös paremmissa yhteiskunnissa jotkut kulkevat elämän läpi kapinan tietä. Se voi johtua myös heidän temperamentistaan ja synnynnäisestä levottomuudesta. He kartuttavat elämänkokemusta yritysten ja erehdysten kautta, eivät niinkään omaksumalla sitä auktoriteeteilta.

Lopputulos voi kummassakin tapauksessa on onnistunut: lapsesta kasvaa aloitekykyinen, aktiivinen ja omiin taitoihinsa luottava aikuinen. Uskolla on tärkeä rooli hänen elämässään. Hän uskoo, että asioita voi parantaa omalla toiminnalla, ja että loppujen lopuksi useimmat ihmiset tahtovat hyvää, ja elämän saldo tulee olemaan positiivinen. Harkittuja riskejä kannattaa ottaa. On uskoa parempaan huomiseen.