keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Lain kunnioitus ja relativistinen etiikka

Ylen kyselyssä 45% oli "vahvasti eri mieltä", kun kysyttiin saako lakia rikkoa, jos oma moraali on sen kanssa ristiriidassa.
Suomalaiset: laki ohittaa moraalin

Tällaisiin kysymyksiin reagoidaan monella tavoin riippuen siitä, mitä keskusteluja mediassa oin käynnissä ja millainen esimerkki tulee ensimmäisenä mieleen. Nyt kommenteissa viitattiin esimerkiksi Sini Saarelan vangitsemiseen ja kansalaisaktivistien omavaltaisuuteen kuin gallupkysymys koskisi juuri tätä yksittäistapauksta:

Lex: "Laki on laki ja sen noudattamista on kunnioitettava. Moraali on lain jälkeen, moraalille ei ole laillisen esivallan hyväksyntää. Saarela takaisin venäjälle. "

Mia: "Miksi Saarela pitäisi lähettää Venäjälle, kun Venäjä ei häntä halunnut tuomita? Järjen käyttö on sallittu kommentoidessakin."
Yleisön kommentit paljastavat usein paljon enemmän kuin tilastot. Vastaus riippuu toisaalta siitä millä tavoin kysymys ymmärretään - ja toisaalta myös enemmistön aidosta lainkuuliaisuudesta. Jotkut ymmärsivät kysymyksen suorastaan kehoitukseksi esittää muutoksia lakeihin:
Jack: "Hyvänä esimerkkinä nykyinen täysin älytön laki joka kieltää kannabiksen hallussapidon, käytön ja kasvatuksen. Laki ei perustu tutkittuun tietoon eikä tosiasioihin vaan ainoastaan valheisiin ja uskomuksiin."
Kysymys tulkitaan toisinaan suoranaisena kehoituksena rikollisuuteen ja aanarkiaan. Hieman paradoksaalisesti lainkuuliaisuuden vaatimusta puolustelllaan vedoten juuri yleiseen moraaliin:
Laki on laki kaikille: "Ehdottomasti tiukankin paikan tullen on ensisijaisesti noudatettava lakia. Ihmisten moraalikäsitykset ja oikeustaju vaihtelevat. Historia osoittaa, että ihminen on todella näppärä venyttämään lakia ja oikeuttamaan karmivia tekojakin itselleen sekä muille mitä ihmeellisempiin moraalisiin arvoihin vedoten."
Hmm... Ihmisten oikeustaju siis vaihtelee. Ihminen on myös näppärä venyttämään lakia. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa, että laki on laki kaikille, jos moraalikäsitykset vaihtelevat? Mikä laki? Kenen määrittelemä laki? Miten voi olla, että laki on kaikille sama, jos oikeustaju vaihtelee? Ööm?

Likimain samansuuntaisia ovat ne argumentit, joilla relativismia vastustetaan. Relativisti on paha, koska hän myöntää, että ihminen ei koskaan pääse täydellisen toimivaan yksimielisyyteen lain muotoilusta. Epäilyillään relativismi murentaa lain kunnioitusta. Tästä syystä relativisti saattaa valita moraalin, joka on itse saatanasta. Hän kyseenalaistaa valmiit vastaukset ja nähtyään sääntöjen suhteellisuuden hän ennemmin noudattaa periaatteita, jotka ovat huonompia.

Toisin sanoen: relativisti uskoo, että joihinkin ruuveihin ei sovellu ristipääruuvimeisseli, vaan ennemmin litteäpäinen ruuvimeisseli, mistä syystä hän heittää vauvan parvekkeelta, koska vauvojen heittäminen parvekkeelta on suora seuraus siitä, että epäilee ristipääruuvimeisselin kaikkivoipaisuutta.


Relativistinen etiikka

Filosofiassa puhutaan "eettisestä relativismista", mutta itse olen enemmänkin harjoittanut "relativistista etiikkaa". Väitän että filosofinen etiikka on lähtökohtaisesti relativistista, mutta tällaista sanavalintaa ei sovi käyttää. Sanaan relativismi liittyy liikaa ikäviä mielikuvia, joten sen minkäänlaista fanittamista ei parane avoimesti tunnustaa.

Mieluummin kuitenkin otan riskin hämäräsävytteisistä mielikuvista kuin annan filosofisen mieleni likaantua itsepetoksesta. Niinpä myönnän avoimesti olevani etiikasta kiinnostunut filosofi ja sitä kautta peruskestävä relativisti. Se ei tarkoita, että välttämättä olisin eettisen relativismin kannattaja. Olen vain relativistinen eetikko.

Minun on varmaan ensiksi parasta määritellä mitä tarkoitan "etiikalla".

Ihmisen omatunto voi olla ristiriidassa yleisen moraalin kanssa, moraali voi olla ristiriidassa lain kanssa ja laki voi sotia omaatuntoa vastaan. Etiikka on se systeemi, jossa tämä arvomaailmamme väistämätön epäharmonia tiedostetaan.

Etiikka on filosofinen harrastus, yleisellä tasolla tapahtuvaa keskustelua ja pohdiskelua. Etiikka pyrkii kiihkottomuuteen ja puolueettomuuteen, eli keskusteluun kuuluu myös etiikan historiallisten totuuksien kyseenalaistasta. Tällöin tosin tehdään se käsitteellinen virhe, että oikeasti ollaan kyseenalaistamassa moraalia, lakia tai jotakin tiettyä eettistä teoriaa, ei etiikkaa itsessään - sikäli kuin etiikka on määritelty yleisen tason keskusteluksi, johon ei kuulu sitoutumista tiettyyn mielipiteeseen tai näkökulmaan.

Etiikka, kuten jo sanoin, on relativistinen sen suhteen, millaisen eettisen teorian tulisi hallita elämäämme: lainkuuliaisuuden, moraalin tai vaikkapa yksilön omantunnon. Filosofi pyrkii näkemään erilaiset eettiset teoriat puolueettomassa valossa. Etiikka on kattokäsite, jonka alla useat teoriat kilpailevat hegemoniasta.

Emme voi määrittää etiikan yksiselitteistä kantaa kysymyksiin, mutta voimme määrittää oman eettisen kantamme. Voimme perustella sitä jonkin erityisen eettisen teorian valossa. Voimme vedota moraaliin, lakiin tai omaan intuitioomme, muun muassa.

Hyve-etiikka painottaa usein moraalin ylivaltaa, eli korostaa olemusta ja käyttäytymistä joka on taidokasta, hienostunutta ja ihannoitua. Hyveet eivät suorastaan vastusta lakia (ainakaan useimmiten), vaan tahtovat ylittää lain asettamat minimivaatimukset ja pyrkiä johonkin suurempaan erinomaisuuteen. Suomen laki ei esimerkiksi erikseen vaadi meitä olemaan rohkeita, terveitä tai kauniita. Lainkuuliaisuus on yleispätevyytensä vuoksi velttoa ja ikävystyttävää, eikä haasta meitä kukoistavaan elämään.

Hyveet korottavat sankaruuteen ja tyypillinen elokuvien lainrikkoja onkin rohkea poliisi, joka murtautuu sääntöjen vastaisesti varastorakennukseen, jotta voisi paljastaa laajan petoksen ja pelastaa presidentin hengen. Hyveellisyydessään hän rikkoo laki, eli ylittää oikeutensa, jotta voisi toteuttaa vielä suuremman oikeuden toteutumisen. Harva tulee elokuvia katsellessaan edes huomanneeksi, jos sankari ajaa ylinopeutta tai näpistää esineen, jonka hän ehdottomasti tarvitsee. Me luotamme hänen hyveellisyyteensä, koska olemme itse hänen olkansa takana vahtimassa, että hän käyttäytyy hyvin, eikä pistä saalista omaan taskuunsa.

Relativismin pääkohtiin kuuluu sen tiedostaminen, että ihminen on arjessaan erittäin taitava vaihtamaan moraalista perspektiiviään ja esimerkiksi tulkitsemaan tilanteita vuoroin lain ja vuoroin hyveellisyyden tai omantunnon näkökulmasta. On absurdia edes väittää, että meidän tulisi pyrkiä ehdottomaan johdonmukaisuuteen ja noudattaa aina samaa teoriakehystä. Ensinnäkin se on mahdotonta toteuttaa ja toisekseen se tekisi ihmisen ajattelukyvyn ja harkinnan tarpeettomaksi. Robotin voi ohjelmoida noudattamaan ennalta määriteltyjä sääntöjä.

Relativismi ei myöskään ole nihilismiä tai anarkiaa. Siksi meillä on eri sana anarkialle tai nihilismille. Relativismi on maailmankuva, johon liittyy skeptisyys yleispätevien moraalisten sääntöjen olemassaoloon - enkä mene nyt sen pidemmälle siinä, mihin kaikkeen muuhun tästä voidaan edetä. Lähtökohdan ei ole ainakaan todistettu johtavan rikolliseen käyttäytymiseen. Pikemminkin uskon, että ihmisen moraalintaju vain kehittyy, kun irtautuu ehdottomista totuuksista ja harjoittelee samaistumista erilaisiin näkökulmiin.

Velvollisuusetiikka on toinen klassinen teoreettinen lähtökohta. Sekään ei suoranaisesti puolusta kirjoitettua lakia muunlaisia suosituksia, sosiaalisia ihanteita tai yksilön mielihaluja vastaan. Se oli liian helppoa. Kantilainen velvollisuusetiikka puolustaa myös ylimaailmallista järkeä ja yksilön omatuntoa. Kategorinen imperatiivi kuuntelee ensin mitä järjellä on sanottavanaan, ennen kuin noudattaa tietyn historiallisen yhteiskunnan normeja.

Ylimaallisella järjellä tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että sielun silmin asetutaan korkeaan näkökantaan, josta levittäytyy koko ihmiskunta shakkilaudan tavoin. Oma itse ei saa tässä maailmassa edustaa kuningasta ja määritellä yleistä hyvää. Lain on oltava tasapuolinen kaikille, vaikka se perustuisikin omaan järkeen. Trans cende tarkoittaakin yläpuolelle kohoamista, asettumista lintuperspektiiviin. Transsendentaalinen näkökulma edellyttää irtautumista omasta egosta, eikä tähän toteamukseen liity mitään yliluonnollista. Vain järkemme muotoileman lain ehdoton noudattaminen vaatisi yliluonnollista tahtotilaa, eikä kaikkia poikkeustapauksia voi ennakoida nojatuolista käsin. Niinpä myös kategorinen imperatiivi on joustava ja suhteellinen.

Koska yksilö ei pysty muotoilemaan tai toteuttamaan täydellistä omavaltaista lakia, meidän täytyy tehdä kompromisseja. Voimme olla kantilaisia teoriassa, mutta käytännössä meidän tulkittaisiin harjoittavan kansalaistottelemattomuutta, jos kieltäytyisimme tyhjällä kadulla pysähtymästä punaisiin valoihin matkalla sairaalaan. Kategorinen imperatiivi sallii sen, että poikkeus vahvistaa säännön - tai pikemminkin auttaa meitä parantamaan säännön muotoilua, joka ei koskaan saavuta täydellisyyttä.

Kantin oma esimerkki oli "Älä valehtele", mutta tähän sääntöön Buddha esitti poikkeuksen jo pari tuhatta vuotta aiemmin. Tarinan mukaan Buddha salli valehtelemisen siinä tapauksessa, kun talo oli tulessa ja paras tapa saada lapset nopeasti ulos oli valehdella, että siellä on karkkia.

Kategorinen imperatiivi mielestäni sallii yleisen lain, kuten "valehtele vain silloin, kun lauma lapsia täytyy saada ulos palavasta talosta", mutta Kantin päämääränä ei ollut tarkka muotoilu, vaan yksilön oman ajattelukyvyn vapauttaminen valistuksen hengessä. Päämäärä on siis ajatella ennen kuin toimii - mutta toimia sellaisen ajattelun pohjalta, jota omat itsekkäät halut eivät hallitse.

Kategorista imperatiivia voi myös relativisti tai kansalaistottelemattomuutta harjoittava aktivisti käyttää ajattelunsa tukena: "Mitä tapahtuisi, jos kaikki muut samalla tavoin poikkeaisivat yleisestä säännöstä?" Jos kaikki tyhjässä risteyksessä, katsottuaan ympärilleen, kulkisivat punaisia päin suojatien yli, seuraisiko siitä kaaos? Tuskin. Jos kaikki kaupungin ruuhkassa kulkisivat punaisia päin, siitä saattaisikin seurata. Niinpä on oikein, että noudatan liikennesääntöjä useimmissa tapauksissa ja edellytän samaa käytöstä myös muilta.

Jopa robotit ohjelmoidaan muuttamaan toimintaansa, jos olosuhteet muuttuvat. Siksi myös lainkuuliaisuuden voima on tilannekohtainen. Tämäkin sääntö vaatii aina ja kaikkialla säännön yleispätevyyden testaamista. Kun Sini Saarela ja Greenpeace ovat yhden kerran kohdistaneet koko maailman medioiden huomion pohjoisten alueiden öljynporaukseen, tilanne muuttuu. Säännöt ovat siis refleksiivisiä olosuhteiden, kulttuurin ja ajanhetken mukaan. Kun yksi aktivisti tai taiteilija on rikkonut yleistä sääntöä ja saavuttanut sillä positiivisia erityisvaikutuksia, sama antiteesi ja laittomuus ei enää pädekään yleishyvänä ohjeena - tai seuraukset ovat toiset. Motiivi on toinen. Reaktio on toinen.

Ketään tuskin kiinnostaisi uljas laittomuuteni, jos minä nyt valitsisin kiivetä satunnaiselle öljynporauslautalle siinä toivossa, että tulisin julistetuksi vuoden tärkeimmäksi henkilöksi. Relativismi hämmentää, koska edes suhtautuminen lainrikkomuksiin ei ole vakio.

Ihminen ei pysty muotoilemaan lakeja, koska hän ei tiedä kaikesta kaikkea. Hän ei pysty noudattamaan ihanteitaan, koska hän on heikko. Tällaiset väitteet eivät ole laadultaan eettisiä, vaan pohjautuvat terveeseen maalaisjärkeen. Filosofinen etiikka on aina jokseenkin hupsua puuhaa, joka vaatii jalkojen vuorottaista irtautumista maasta, vaikka perse tahtoisi lepäillä turvallisesti sohvalla ja silmät pysytellä kiinni mielikuvituksen kantokyvyn maksomoimiseksi.

Emme voi määritellä samanlaisia talojen rakennusnormeja kylmille tai lämpimille seuduille. Emme voi määrätä samoja viljelynormeja kuiville ja sateisille seuduille. Emme voi pakottaa alavien maiden asukkaita rakentamaan lumivyörystä varoittavaa automaattista järjestelmää. On tervettä, että laki ja myös lain voima ovat alueellisia ja paikallisia. Päättäjiä uhmataan helpommin, kun päättäjät eivät ole nähneet niiden ihmisten elämää ja olosuhteita, joista he ovat päättämässä. Hyväkin järki voi perustua tietoon, joka on puutteellista, vanhentunutta tai likipitäen pelkkää ennakkoluuloa.

Filosofinen etiikka tarkoittaa sitä, että me käymme mielikuvituksemme keinoin lävitse mahdollisia yhteiskuntamalleja ja sovitamme omaan sydämeemme useita moraalisia lähtökohtia. Juuri siksi etiikan harrastaminen on luontaisesti sukua relativismille. Molemmat edellyttävät kokemuksia vaihtuvista sääntöparadigmoista. Molemmat sallivat ajatusleikit, joissa vallitsevat oletukset kyseenalaistetaan ja niiden tilalle asetetaan uusia toiminnan sääntöjä.


Viimeinen väliosikko

Tavallisen työtätekevän ihmisen itsepäinen pyrkimys noudattaa joko omantunnon lakia, moraalia tai yhteiskunnallista normia, on sentään pyrkimystä noudattaa jotakin periaatetta. Olisi ehkä fiksumpaa olla alkujaankin tiedostamatta liikaa vaihtoehtoja?

Filosofinen etiikka tiedostaa olemassaolevat ristiriidat ja siksi se edesauttaa elämää, joka ei tunnu etenevän minnekään. Filosofi punnitsee ja punnitsee.

Filosofinen etiikka on pelin aloitustilaneessa relativistinen, koska se ei voi lähtökohtaisesti kieltää mitään inhimillisen arvon ideaa tulemasta luokseen. Lopussa se pysyy relativistisena, koska ajatusleikkien päätyttyä se ei ole voinut kiistämättä julistaa mikä on oikein ja mikä väärin.

Tietenkin filosofilla on täysi oikeus sanoa mielipiteensä. Filosofi voi antaa suosituksia ja neuvoa, että useimmissa tilanteissa tämä voisi olla viisaampi ratkaisu kuin tuo toinen. Filosofin täytyy myös omassa elämässään tehdä tiettyjä valintoja ja sitoutua niihin. Ihminen voi kylliksi pähkäiltyään lopettaa filosofian harrastamisen ja hankkia elämän.

Henkilöt jotka kolmesti kieltävät olleensa missään tekemisissä relativismin kanssa, eivät ole filosofeja. He ovat enintään moralisteja tai akateemisia puoskareita. Useimmiten väite tietenkin selittyy sillä, että he ovat konformistisia perässäseuraajia. He eivät ajattele. He omaksuvat arvoja ja toteuttavat niitä uljaasti kuin jääkiekkoilija joka ampuu verkot tötterölle ja joka syttyy erityisesti pelatessaan Ruotsia vastaan.

Filosofina esiintyvät ihmiset saattavat olla muita taitavampia toistamaan opeteltuja teepussiviisauksia, mutta he eivät tietä mitään etiikasta, elleivät he ole kyseenalaistaneet opettajiaan ja joutuneet liriin.

Relativismi ei tarkoita arvojen kyseenalaistamista. Se ei ole nihilismiä. Relativismi tarkoittaa lämmintä ja uteliasta suhtautumista inhimillisen arvomaailman koko rikkaaseen lajikirjoon. Relativisti tietää millaista on olla ruotsalainen.

Relativismissa on jotakin pirun seksikästä, koska se on ideologia, joka julkeaa vapauttaa inhimillisen älykkyyden kaikista sovinnaisuuksista ja pienisieluisen tunne-elämän kahleista.

Relativistien ajatellaan harjoittavan häpeilemätöntä flirttailemista pahuuden kanssa. Se johtuu vain siitä, että ihmiset sekoittavat keskenään flirttailun ja viettelemisen.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Nuorten unelma-ammatti ei yllätä tutkijaa: katapultinkäyttäjä

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportissa kartoitettiin hiljattain ammatteja, joita uhkaa katoaminen. Tilalle on tulossa uusia ammatteja, mutta kiinnostavatko ne nuoria - tai onko kukaan vielä kuullutkaan niistä?

Ilmeisesti tilanne on valoisampi kuin osattiin arvata, sanoo tulevaisuuden betatestaaja Santeri Vieteri. Hän on jo löytänyt oman unelmaduuninsa hypoteettis-konkreettisena tulevaisuudentutkijana. Vastaavaa työtä Suomessa tekee toistaiseksi vain kolme ihmistä, mutta ala tulee kasvamaan rajusti lähivuosina.

"Tiedän sen varmuudella, koska olen nähnyt tulevaisuuden", toteaa tutkija, jonka ammatti on kuin suoraan tieteiselokuvasta.
"Tulevaisuutta ei kannata säätää, ellei ensin pysty näkemään seurauksia. Siksi me betatestaamme jokaista tulevaa vuosikymmentä asumalla siellä joitakin kuukausia. Omakohtaisen kokemuksemme perusteella voimme sitten antaa ohjeita nykyajan päättäjille: millä valinnoilla on hyviä seurauksia ja millä huonoja."

Tulevaisuudentutkimuksen ala koki suuren muutoksen vuoden 2012 alussa, kun vihdoin keksittiin toimiva aikakone. Tulevaisuus voidaan nyt kokea elämällä siellä itse - mutta tästä syystä tulevaisuudesta tulee hypoteettinen.
"Saamamme tiedon perusteella saatamme muuttaa käyttäytymistämme nykyisyydessä, mikä voi johtaa tulevaisuuden muuttumiseen. Tästä syystä konkreettinenkin tulevaisuus on aina hypoteettinen. Se voidaan vielä muuttaa", lupaa Santeri Vieteri.

Suurimmat mahdollisuudet tulevaisuudentutkimus avaa koulutusjärjestelmälle. Kun tiedämme tulevaisuuden ammateissa, voimme luoda opiskelupaikkoja, vaikka työssä vaadittavaa teknistä edistysaskelta ei ole edes tehty.

"Meillä ikään kuin koulutetaan puhelinmyyjiä jo ennen kuin on keksitty puhelinta", Vieteri vertaa.


VIISI SUOSITUINTA AMMATTIA VUONNA 2025

Mitkä sitten ovat tulevaisuuden uudet alat, ja kuinka houkuttelevilta ne kuulostavat lasten mielestä?

"Lapset suhtautuvat uusiin ammatteihin paljon myönteisemmin kuin aikuiset", kertoo ETLA:n säätövastaaja Irmeli Hallahurtta. "Varsinkin sellaiset ammatit kiinnostavat, joihin liittyy zombeja."

Seuraavat vtulevaisuuden ammatit ovat tulevaisuudessa erittäin suosittuja ja myös työllisyysnäkymät tulevat olemaan hyvät niille, jotka ajoissa hakeutuvat koulutukseen:

1) Katapultinlataaja tai katapultinsuuntaaja. Työhön kuuluu täsmällisyyttä ja toistoa, mutta onneksi kohteet ja maisemat muuttuvat nopeasti. Katapultinlataaja asettaa tilanteen vaatiman suuren, pallomaisen linnun katapulttiin ja katapultin suuntaaja laukaisee sen kohti sikojen linnoitusta. Työ on tärkeä, sillä tuhotuista linnoituksista kilisee rahaa valtion kassaan. Ilman tätä työtä me emme voisi olla voittajia.

2) Platform-parkour-kerääjä. Meillä on jo nyt paljon kokemusta kultakolikoista, jotka leijailevat niin korkealla, ettei niihin yllä kuka tahansa. Tarvitaan kerääjiä, joiden notkeus ja ponnistusvoima on päivitetty maksimiin. Platformparkourkerääjät keksivät keinoja yltää niihin vaikeasti saavutettaviin kultakolikoihin, jotka muutoin jäisivät kiusaamaan mieltä.

3) Zombietähystäjä. Lyhyesti sanottuna hyvä tähystäjä varmistaa sen, että linnoitetun kyläpahasen muilla asukkailla ei ole koko ajan pinna kireällä. Ammattimaisten tähystäjien ansiosta kaikki muut saavat nukkua yönsä hyvin.

4) Velkakertymän rankaisija. Tulevaisuudessa kaikki taloushuolet on onnistuttu ratkaisemaan käyttäen kungfua. On havaittu, että selkeästi tehokkain tapa pitää kurissa valtiovelka ja negatiivinen kauppasuhde, on vetää niitä kuonoon. Ratkaisevan havainnon tekee Chuck Norris keväällä 2014, kun hän pamauttaa yhdysvaltojen valtionvelkaa ja se puolittuu yhdestä iskusta. Suomen kokoisessa maassa ei valitettavasti tarvita kuin muutama sata aktiivista velanhakkaaja, joten vaikka ala on suosittu, se ei työllistä kovin monia. Sitä paitsi Chuck Norrisin eläessä velat kautta maailman pelkäävät kasvaa, ja hän kuolee vasta 144-vuotiaana.

5) Tankki. Tankin tehtävä on yksinkertainen. Hän seisoo eturintamassa ja ottaa osumaa, kun irtisanomiset uhkaavat muita ammatteja. Korkean levelin tankki torjuu jopa 50 henkilötyövuoden vähennykset, kunhan häntä buustaa paladin, ja parantaja on palauttamassa hipareita. Suomen tulevaisuudenvaltti teollisuuden lakkauttamistoimia vastaan löytyy vihdoinkin, kun YT-neuvotteluihin keksitään lähettää ammattimainen tornipuolustusryhmä, joka muodostuu vähintään yhdestä tankista ja muutamista takarivin taistelijoista.

Entä millä tavoin nuoret ajattelevat että heidän työuransa edistyy tällaisissa tulevaisuuden ammateissa?

Kuudesluokkalaisten vastaus on reipas ja lyhyt:
"Vasemmalta oikealle!"

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

RUNOSOUL-iltojen historiaa

(...ja hieman puhetta myös kustannusalan muutoksesta.)

RunoSoul on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden (Putkinotko) ja yleisen kirjallisuustieteen (Katharsis) opiskelijoiden yhdessä organisoima uuden runouden ilta, joka on järjestetty syksyisin vaihtelevassa osoitteessa. Yleisölle on esitelty neljä esikoisrunoilijaa, joiden tekstejä (itse esitettynä) on suullisesti arvioinut nelihenkinen raati. Raati on koottu yliopiston opettajista ja opiskelijoista. Lisäksi samana iltana on tyypillisesti kuultu jazz-musiikkia, mistä tapahtuma on saanut nimensä.

Suullisen palautteen kuuleminen livenä tekee Runosoulista poikkeuksellisen runotapahtuman. Raadin jäsenet ovat monesti olleet herkullisen erimielisiä yksityiskohdista ja tarjonneet runoista oivaltavia, omaperäisiä tulkintoja. Suullinen kritiikki ja ammattimainen tulkinta-apu ovat arvossaan varsinkin nyt, kun television Runoraati-ohjelma on lopettanut.

Konsepti on mielestäni toiminut lähes joka vuosi, enkä ole missannut tapahtumaa vielä kertaakaan. Yksi syy perinteen katkeamattomuuteen kohdallani on se, että itse olin suunnittelemassa ja toteuttamassa ensimmäistä Runosoul-tapahtumaa vuonna 2005. Tarkoitukseni oli nyt sommitella kirjoitusta klubin kymmenvuotisesta taipaleesta. Luulin perustamisvuoden olleen 2004, mutta huomaan muistaneeni väärin. Järjestyksessä kymmenes klubi on vasta tämän vuoden syksyllä, joten olen puoli vuotta etuajassa.

Haluan silti koota listan menneiden vuosien esiintyjistä vielä kun ei ole liian myöhäistä. Historian kartoittaminen on huomattavasti vaikeampaa siinä vaiheessa, kun kaikkien opiskelijoiden vanhat sähköpostiosoitteet ovat lakanneet toimimasta ja keskustelut tuhoutuneet. Koskaan ei myöskään tiedä, vaikka yksinkertaisesta nimilistasta olisi jotain apua kirjallisuudentutkimukselle. Ainakin esiintyjälistalta löytyy jälkikäteen katsottuna yllättävänkin paljon sellaisia esikoisrunoilijoita, jotka ovat myöhemmin vakiinnuttaneet asemansa.

Olen myös lisännyt esiintyjien perään heidän silloisen kustantamonsa, koska tieto kiinnosti minua itseäni. Halusin saada näyttöä eräille epäilyksille, joita esitin menneen syksyn kirjallisuuskeskustelussa.

Runosoul-klubin runoilijavieraat:

2005:
Juhana Vähänen (Savukeidas)
Rita Dahl (Loki-kirjat)
Anja Erämaja (WSOY)
Timo Hännikäinen (WSOY/Savukeidas) / Risto Oikarinen (Otava), kutsuttu korvaamaan viime hetken peruutuksen takia.

2006:
Silja Järventausta (Teos)
Ville Hytönen (Tammi)
Mikko Myllylahti (Savukeidas)
Marianna Kurtto (WSOY)

2007:
Henriikka Tavi (Teos)
Satu Manninen (Gummerus)
Vesa Haapala (Otava)
Miia Toivio (Teos)

2008:
Sinikka Vuola (Tammi) 
Jukka Viikilä (Gummerus)
Joona Kivirinta (Tammi)
Tytti Heikkinen (PoEsia)

2009:
Tiedotuksessa tapahtuu tänä vuonna merkittävä muutos. RunoSoulia ei enää mainosteta yhtä aktiivisesti ainejärjestöjen sähköpostilistoilla, vaan sinne tulee ainoastaan linkkejä Facebookiin, josta luvataan löytyvän tarkempaa tietoa. Myös suunnittelukokoukset pidettiin ilmeisesti Facebookissa, koska en löytänyt niistä jälkeäkään.

Samaan aikaan käynnistyy myös toinen melko äkillinen murros: perinteisten suurten kustantamoiden ja varakkaan Teos-kustantamon dominoimaa kenttää alkavat Savukeitaan ohessa haastaa nyt myös Poesia ja ntamo. Enää ei ole itsestäänselvää, että kaikki isommat kustantamot esittelevät kukin vuosittain vähintään yhden esikoisrunoilijan. Mukaan mahtuu nyt aiempaa useampia pienten kustantamoiden kirjailijoita.

Vuoden 2009 esiintyjät:
Kaisa Ijäs (Teos)
Kristian Blomberg (Poesia)
Ville S. Luoma-aho (Poesia)
Jussi Sutinen (Savukeidas)

2010:
Sirpa Kyyrönen (Otava)
Mark Mallon (Tammi)
Juho Nieminen (Helsinki-kirjat)
Olli Sirkiä (Like)

2011:
Janne Kortteinen (ntamo)
Raisa Marjamäki (Palladium)
Auli Särkiö (Mäntykustannus)
Mari Koski (Poesia)

2012:
Virpi Alanen (Poesia)
Matti Kangaskoski (Teos)
Robert Meriruoho (Sammakko)
Juri Joensuu (Poesia)

2013:
Johanna Lehdontie (ntamo)
Mari Laaksonen (ntamo)
Veera Ruohomäki (Mediapinta)
Kristian Huuhtanen (Sanasato)
Joni Lanki (Gummerus)


Yhteenvetoa kustannusmaailman muutoksesta

Kokonaan kuvasta on hävinnyt WSOY, joka tosin on julkaissut kuluneen viiden vuoden aikana ainakin Miki Liukkosen esikoisrunokokoelman. Otava on Sirpa Kyyrösen ja Vesa Haapalan lisäksi julkaissut useita Pauliina Haasjoen, Saila Susiluodon ja Harry Salmenniemen runokirjoja. Se ei kuitenkaan muuta miksikään sitä faktaa, että painopiste nuoren runouden julkaisemisessa on siirtynyt lähes välittömästi sen jälkeen, kun yleinen taloustilanne heikkeni. Sanasato, Savukeidas, Poesia ja ntamo ovat esitelleet monia lämpimän vastaanoton saaneita esikoisia, joita esiintyjäkaartissa ei ole nähty, kuten Juha Rautio, Jarno Lindemark, Maria Matinmikko ja Olli-Pekka Tennilä, vain muutamia mainitakseni.

Tässä vielä jako kahteen aikakauteen kustantamon esiintymistiheyden mukaan:

Ennen vuotta 2009 (neljä klubia):
WSOY (3)
Savukeidas (3)
Teos(3)
Tammi(3)
Otava (2)
Gummerus(2)
PoEsia(1)
Loki-kirjat(1)

Vuonna 2009 ja sen jälkeen (viisi klubia):
Poesia(5)
ntamo (3)
Teos(2)
Savukeidas(1)
Otava(1)
Tammi(1)
Gummerus (1)
Muut (1): Helsinki-kirjat, Like, Palladium, Mäntykustannus, Sammakko, Sanasato, Mediapinta (=7 kpl)
WSOY(0)

WSOY ja Poesia ovat miltei vaihtaneet paikkaa kärjessä ja hännillä. Savukeidas-kustantamo on myöskin selkeästi vähentänyt esikoisten julkaisemista ja keskittynyt aiempien kirjailijoidensa uusiin teoksiin sekä esseistiikkaan.

Teos-kustantamon näkyvyys Runosoul-tapahtumassa on ollut 2000-luvulla tasaisinta, mikä ei yllätä. Teos on julkaissut monia muitakin nuoria runoilijoita, joista mieleen tulee heti ainakin Olli Sinivaara ja Veera Antsalo. Runouden asema voi toki nopeasti heikentyä sielläkin, jos ajattelu keskittyy vain työn tehostamiseen ja voiton maksimointiin.

Kaikkiaan yhden runoilijan edustuksella vuoden 2009 jälkeen on mukana peräti 11 eri kustantamoa, joten ainakin suurten väistyminen on luonut pienkustantajille aivan uudenlaisia mahdollisuuksia saada näkyvyyttä. Useamman julkaisijan teoksiin suhtaudutaan nykyään vakavasti tai vähintään uteliaisuudella. On vaikea sanoa miten se pitkällä aikavälillä tulee vaikuttamaan runoilijoiden elintasoon. Ainakin toivon, että palkintoja ja apurahoja uskalletaan tulevaisuudessa jakaa ennakkoluulottomasti, eikä vain automaattisesti katsota selkämyksestä kuka kirjan on julkaissut.

PS. Ensimmäisen SunoSoulin järjestäjiä olivat (sähköpostiketjun perusteella ainakin): Anna Jalas, Anna Ovaska, Maaria Pääjärvi, Mikko Varjanne, Vera Saarentaus sekä allekirjoittanut. Pitäisiköhän meidän järjestää syksyllä pieni luokkakokous ja kutsua mukaan RunoSoul-aktiiveja vuosien varrelta?

torstai 2. tammikuuta 2014

Yleisradio ja valtionkirkko

Ainakin kahden asian suhteen olen äärimmäisen konservatiivinen. En missään nimessä halua, että Suomessa kajottaisiin Yleisradion rahoitukseen tai erotettaisiin kirkkoa valtiosta.

Ensimmäinen näkemys lienee helpommin ymmärrettävissä, vaikka Iltalehden viimeisimmän gallupin mukaan kolme neljästä suomalaisesta tahtoisi säästää valtion kuluissa supistamalla tai jopa lakkauttamalla Yleisradion. (Ehkä ei ollut viisasta säätää niin hartaasti televisioveron uudistusten kanssa?)
Omassa elämässäni Yleisradio on täysin suvereenissa asemassa. Melkein kaikki sarjat, joita viime vuosilta tulee mieleen, olen katsonut Yle Areenalta.

Mukaan mahtuvat Ville Haapasalon seikkailut Venäjällä, Madventuresin Rikun ja Tunnan projektit eri muodoissaan, uunituore Veden saartamat, jossa vierailtiin Suomen sisävesien ja merialueiden saaristoissa... viisasta muuten, että sarja esitettiin talvella, jolloin on kaikkein suurin ikävä veden äärelle.

Muutaja jakso Veden saartamista on vielä nähtävissä Areenalta:

Lisäksi Areena on näytttänyt parhaita ulkomaisia sarjoja, joten Ääliö ulkomailla, jossa maailman nerokkain idiootti Karl Pilkington kohtaa vieraita kulttuureita. Jopa äitini ja tyttöystäväni suosikkiohjelmat on katsottu juuri Areenalta, esim. Hakekaa kätilöt.
Minun puolestani muille kanaville ne saavat tehdä ihan mitä huvittaa, mutta Yleen ei jumalauta kosketa!

Kyse ei ole vain laadukkaista sarjoista. Yleisradion rahoittaminen on fiksua siinäkin mielessä, että pienen maan on äärettömän vaikea kilpailla ulkomaisten tuotantoyhtiöiden kanssa. Sen näkee jo suoraan siinä, kuinka vähän kaikki muut kanavat panostavat kotimaiseen tuotantoon. Ei se kannata, koska ulkomailta voi ostaa varmoja menestystuotteita, joiden markkinointikin tapahtuu melkein ilmaiseksi netin kautta.

Kaikki muut kanavat syytävät rahaa pois suomesta. Ne ostavat ohjelmia ulkomailta ja työllistävät meillä kourallisen väkeä. Ylen rahoituksen karsiminen vain vähentäisi työpaikkoja ja tuhoaisi pienen maan edellytykset tehdä kulttuuria omista asioista ja omalla kielellä. Perussuomalaistenkin peräänkuuluttama kansallisen identiteetin rakentaminen on mahdollista vain Yleisradion avulla, joka on mielestäni onnistunut erittäin hyvin pistämään kampoihin Brysselille ja Hollywoodille.

Yleisradion toiminnasta ei sentään päätetä EU:ssa tai jonkun suuryrityksen johtokunnassa. Jos yksityistäisimme Yleisradion, hyvin pian sen ostaisi joku kiinalainen tai venäläinen suursijoittaja. Sen jälkeen tässä maassa ei todellakaan olisi mitään omaa. Yleisradion voisi hankkia kokoelmiinsa vaikka Vladimir Putin ja sen jälkeen ykköseltä tulisi vain maksettuja dokumentteja paidattomasta Putinista metsästysretkillä.
Suomessa ei oikein osata arvostaa itsenäistä mediaa, vaikka lähinaapurista voidaan suoraan katsoa mitä tapahtuu, kun öljy-yhtiöt ja hallituspuolueen liittolaiset omistavat suurimmat televisiokanavat.

Sekin on surullista, että niin monet koulutetut kokoomuslaiset kritisoivat jatkuvasti Yleisradiota, koska siellä kuulemma on valloillaan sosiaalidemokraattinen ilmapiiri. Varmaan se on osin tottakin, koska mediamme lähihistoria on demarivaltaista, mutta kansalliset edut ylittävät mielestäni mahdolliset puolepoliittiset riidat. Jos joku haluaa kritisoida Yleisradiota demarikytkennöitä, niin puhukoon siitä suoraan.

Kaikkein pelottavinta olisi ajatus uutislähetysten kaupallistumisesta. Vaikka iso osa väestöstä ei välittäisikään dokumenttielokuvista tai Ylen kulttuuritarjonnasta, on uutisten säilytettävä nykyinen haukotuttavuutensa. Uutislähetykset eivät voi perustua siihen mitä ihmiset haluavat kuulla.

Samasta syystä kannatan valtionkirkkoa. Voimme verrata nykyistä mallia esimerkiksi Amerikkaan, jossa uskonnollisuus on radikalisoitunut, kaupallistunut ja tunkeutunut politiikkaan. Amerikassa uskonto ja politiikka ovat kytköksissä juuri siitä syystä, että valtio on aikoinaan erotettu kirkosta.

Miksi valtiota ja kirkkoa ei saa erottaa toisistaan?

Perusteluni saattavat hätkähdyttää etenkin vapaa-ajattelijoita, joille oman kokemukseni perusteella muut kuin konservatiiviset tai kristilliset näkökulmat voivat tarjota uutta pureskeltavaa.

Kun uskonnollisten järjestöjen täytyy kerätä rahoituksensa yksityisesti, ne oppivat ajattelemaan niin kuin poliitikot. Uskonnot haalivat jäseniään ja jäsenmaksujaan populistisesti - mistä on seurauksena se, että puolueet ja kirkkokunnat löytävät toisistaan liittolaisia. Luonnontilassa tai vapaassa markkinataloudessa ei varsinaisesti esiinny selkeitä eroja metafyysisen todellisuuden ja poliittisten arvomaailmojen välillä. Kyse on samasta ryhmäytymisestä ja suosion haalimisesta, jossa lopullisia äänestyspäätöksiä tehdään tunteella.
Suomessa valtiota ja kirkkoa ei ole virallisesti erotettu toisistaan, mutta juuri tästä syystä ne pysyvät toisistaan erillä. Niiden välillä kulkee byrokraattinen, käsitteellinen ja sosiaalinen jaottelu, joka on lähtöisin valtion organisaatiomallista.

Kun uskonto ja politiikka on määritelty saman systeemin osaksi, ne on myös määritelty huolehtimaan eri asioista kategorisesti. Uskonnon ja politiikan ammattiurat ja meriitit kulkevat samaan suuntaan, rinnakkain, mutta eri latua. Amerikan mallissa ne ovat yhtä ja samaa mytologista mössöä, joka hyödyntää osin samaa symbolista sanastoa. Ihmisten omatuntoa ohjaava arvopohjainen pääoma on vapaasti käytettävissä. Poliitikko saa saarnata Jumalasta, koska sitä työtä ei ole erikseen määritelty piispoille, jotka kuuluvat samaan kattojärjestöön ja huomauttaisivat heti amatöörimäisestä retoriikasta tai asiavirheistä.

Yhdysvalloissa ei esimerkiksi ole yhtä tiettyä ylintä uskonnollista auktoriteettiä, joten ei ole ketään moittimassa presidenttiä, jos hän rienaa Jeesusta julistamalla oikeutettua kostoa Herran nimeen.

Jos kirkkoa ei ole opetettu maltillisuuteen akateemisen, valtiollisen pappiskoulutuksen kautta, politiikan ja uskonnollisten järjestöjen toiminnan mentaliteetti on samantyylinen. Kirkot eivät saa rahoitustaan veroina, joten ne politikoivat muita kirkkokuntia vastaan. Papit eivät myöskään ole tutustuneet tieteelliseen ajatteluun, koska heiltä ei edellytetä akateemista koulutusta, enemmänkin karismaa ja hurmoshenkeä.
Amerikassa uskonto on heitetty kadulle kuin kissa, mutta se on oppinut tulemaan toimeen. Vapaana rellestävän uskonnollisuuden yhteiskunnassa on vaikea elää uskonnottomana, koska papit ovat taitavia saarnamiehiä, mainosmiehiä ja agitaattoreita. Heillä on omat katujenginsä ja mafiansa, joiden johtajat ovat usein elinikäisessä virassa. Virallisten tahojen legitimoimaa oppia ei ole, joten lupaukset voi sovittaa asiakkaan tarpeisiin.

Tavalliset ihmiset altistuvat arjessaan enemmän uskonnolliselle suostuttelulle, kun jokainen uskontokunta on asematunnelissa harekrishnojen kanssa jakamassa ilosanomaa. On hankala elää tapauskovaisena, kun oma kirkko muistuttaa kaiken aikaa siitä, että se tarvitsee jäsentensä rakkautta ja rahalahjoituksia. Suomalaisen valtiokirkon ei tarvitse kamppanjoida kannatuksensa puolesta, jolloin se on tyytyväisempi ja passiivisempi.

Vapaassa markkinataloudessa toimivan uskonnon jäsenten sitoutuminen omaan seurakuntaansa on lujempaa, koska he tuntevat ylpeyttä vapaaehtoisesti luovuttamastaan avusta ja myös kokevat velvollisuudekseen kerätä kirkolleen lisää jäseniä. Meikäläiseen luterilaiseen kirkkoon mennään lähinnä juhlimaan tai hiljentymään. Siellä ei heti synny sellaista painetta, että miten minä voin osoittaa hyödyllisyyttäni tälle seurakunnalle? Kirkollisvero on maksettu ja sillä selvä. Ei tarvitse osallistua sen enempää.

Suomalaisessa yhteiskunnassa politiikkaa on mahdollista tehdä ilman uskonnollista vakaumusta. Poliitikoilla on oma työnsä ja papeilla omansa. Ne ovat samaa systeemiä ja siksi erillään.