Koska pyrkimys puolueettomuuteen niin järjestelmällisesti tulkitaan Venäjä-myönteisyydeksi, voisi väittää, että itse asiassa Suomi on valinnut puolensa.
Se on oman lähihistoriansa herättämien pelkojen puolella ja rationaalisuutta vastaan.
Sodan ensimmäinen uhri on totuus, joka on jo saanut aika pahoja osumia. Olen koettanut parhaani mukaan antaa totuudelle tekohengitystä, mutta se tuntuu olevan mahdotonta. Harva tykkää faktoista. Vain äärimielipiteet keräävät tykkäyksiä, ja faktoihin on vaikea päästä käsiksi.
Ymmärrän, jos julkinen maltillisuus ja puheet rauhasta voivat uhata jonkun työpaikkaa. Onneksi minulla ei sellaista etuoikeutta ole. Toistaiseksi minua on kutsuttu enintään trolliksi, kun olen tuonut kuumeisen keskustelun ytimeen esimerkiksi linkkejä Wikipediaan. Suorilta tappouhkailta olen sentään säästynyt piiloutumalla kyllin nopeasti luotettavien tilastojen taakse.
Sodan toisen osapuolen propagandaa ei saa kutsua propagandaksi, vaikka tiedämme kuinka sodassa sellaiset keinot ovat aina käytössä, molemmin puolin. Myös käsitteitä määriteltäessä vältetään Venäjän käyttämiä termejä, ikään kuin kaikki sanat kerran Putinin suuhun eksyessään muuttuisivat propagandaksi. Separatisteja esimerkiksi kutsutaan usein terroristeiksi jopa virallisissa lähteissä, ja jokainen Ukrainan rajojen sisällä asuva venäläinen lukeutuu pitkän tähtäimen valloitussuunnitelmaan, vaikka hän olisi työskennellyt maassa vuosikausia.
Annan pari esimerkkiä suomalaisen lehdistön huomaamattomasta propagandasta.
1) Hitler-kortin heittäjälle heti Kirjallisuuden Nobel
Ensinnäkin Putinia verrataan ahkerasti Hitleriin tai Staliniin - parhaimmillaan samassa kirjoituksessa molempiin. Ukrainan puolustautumista on puolestaan verrattu Talvisotaan.
Tällaiset rinnastukset ylenkatsovat historiaa, sillä yksikään tapahtuma tai henkilö ei ole sama asia kuin jokin toinen tapahtuma tai henkilö. Kyse on retoriikasta, joka vetoaa tunteisiin.
Yhtymäkohtia toki löytyy, mutta niitä löytää tarvittaessa mihin tarkoitukseen tahansa. Fiksutkin ihmiset luottavat osatotuuksiin, kun he ovat kyllin peloissaan.
Sota-ajan propagandaa tällaisista puheenvuoroista tekee varsinaisesti vasta niihin liittyvä konsensus. Hitler-kortti on halvin mahdollinen retorinen lyömäase. Me tiedämme, että se on siirtona epä-älyllinen ja helppo. Silti korkeasti koulutetut ihmiset postailevat Facebook-sivuilleen kolumneja, joissa Putinia ja Hitleriä verrataan toisiinsa kuin kyse olisi poikkeavaa lukeneisuutta ilmaisevasta korkeakirjallisesta tuotteesta.
Ihmisten vaatimustaso laskee, kun asiasisältö on sellaista josta he ovat samaa mieltä ja he innostuvat. Sota-aikana omien joukkojen moraalia kohottavat meemit vaikuttavat yhtä paljon taiteelta kuin oman lapsen ensimmäiset tikkupiirustukset.
Propagandan ei tarvitse olla suoranaista valehtelua. Propagandapuheelle ja vihaan yllyttämiselle on tyypillistä kollektiivinen itsekritiikin katoaminen. En ihmettelisi, vaikka kirjoitus, jossa Putinia verrataan Hitleriin, voittaisi journalistisia palkintoja, vaikka sodan alussa saman yhteyden hoksasivat yhtä aikaa sadat bloggaajat. Sodassa tarvitaan sankareita, joiden ennalta-arvattavuuteen voidaan luottaa. Sovinnaiset mielipiteet kohoavat suureen arvoon.
Samanmielisyyden vaatimus naamioi triviaalin toteamuksen älykkyydeksi ja sivistykseksi, jos se lausutaan oikealla hetkellä ja oikeassa seurassa.
2) Karttojen valikoiminen tai niistä vaikeneminen
Tärkeää sota-aikana on korostaa vastapuolen näkökulman epäluotettavuutta.
Jo se, että kaikki Venäjälta tulevat tiedot yksiselitteisesti luokitellaan propagandaksi, on osoitus länsipropagandan käytöstä.
Myös vakaumusta häiritsevät faktat luokitellaan propagandaksi tai trollaamiseksi, sillä vihollisuusrajojen piirtämisen jälkeen toinen ihminen on joko sinun puolellasi tai sinua vastaan.
(Itsekään en välty inhimilliseltä dualismilta. Olen koettanut elää totuuden puolella ja valheita vastaan. Rakastan etenkin provosoimiseen soveltuvaa besserwisserimiä ja jeesustelua.)
Jos tutkitaan ukrainan etnisyyttä ja kielialueita, kohdataan monenlaisia karttoja.
Tässä esimerkiksi koko Itä-Ukraina jo lähtökohtaisesti näyttää etnisen Venäjän miehittämältä.
Suuret erot syntyvät pikemminkin tavasta, jolla totuus tuodaan näkyville.
Ukrainassa asuu paljon ihmisiä, jotka puhuvat äidinkielenään venäjää. Maassa ei kuitenkaan asu kahta selkeästi toisistaan erottuvaa kieliryhmää, vaan kolme - enkä puhu nyt tataareista.
Kolmas ryhmä muodostuu ihmisistä, jotka puhuvat sujuvasti sekä ukrainaa että venäjää - ja heitä on miljoonittain.
Nämä kaksikieliset voidaan tarvittaessa siljoittaa kumpaan ryhmään tahansa, jos kannan puolustaminen sitä vaatii.
Kartasta tulee tietyn näköinen, jos siihen merkitään vain ihmiset, jotka puhuvat pelkästään venäjää ja kokevat olevansa venäläisiä - ja joilla kaikilla ei ole edes Ukrainan kansalaisuutta. Silti he ovat vuosia asuneet ja työskennelleet Itä-Ukrainassa.
Toisaalta jos karttaa merkitään ihmiset, jotka osaavat sujuvasti venäjää, etniset voimasuhteet ovat hyvinkin tasaväkiset. Näitä ihmisiä nimittäin paljon.
Vielä suuremman tulkitaongelman synnyttää se, että kaksikielisistä ryhmistä on hyvin vaikea sanoa, miten luottavaisesti he suhtautuvat Kiovan poliittiseen nykyhallintoon tai Moskovan lupauksiin paremmasta elämästä - siis viesteihin, joita puolin ja toisin kutsutaan sotapropagandaksi.
Täsmälliset väitteet kumpaan tahansa suuntaan ovat absurdeja, kun ne esitetään Suomesta käsin. Kaikki kartat todistavat, että Itä-Ukrainassa asuu runsaasti Putinin kannattajia, mikä helpottaa Venäjän kaluston tuomista maahan. Monet venäläisiksi itsensä mieltävät ihmiset ovat ilomielin vastassa, kun tankit tuovat tarvikkeita - sekä sotilaita, joiden määrästä ei ole tietoa - vähintäänkin joukkoja tarvitaan tiedustelutehtäviin sekä kouluttamaan separatistitaistelijoita.
Ukrainan sisäiset tukijoukot tekevät vaikeaksi sisällissodan kiistämisen. Vaikka Ukrainassa ei kokonaisuudessaan vallitsisi sisällissota, monessa sen kaupungissa epäilemättä maahan syntyneet kansalaiset taistelevat eri puolilla. Putin ei voi henkilökohtaisesti olla kaikkialla jakamassa käskyjä ja kaikkeen syyllinen.
Jos suomalainen media haluaisi uutisoida asioista mahdollisimman realistisesti, sen tulisi hahmottaa vastakkainasettelujen sijaan maan väestön kolmas osapuoli, eli kaksikieliset ukrainan kansalaiset. Vain heillä voi olla mitään käsitystä propagandan määrästä.
Kriisin lähtökohdaksi myös Wikipediassa on mainittu lakiuudistus, joka olisi heikentänyt venäjänkielisten asemaa. Radikaalin ehdotuksen herättämä hämmennys ja pelko tulee ymmärrettävämmäksi, kun huomioidaan kuinka monet puhuva sujuvasti venäjää vähintään toisena kielenään.
Samalla tulee paremmin ymmärrettäväksi se, miksi Putinin propagandasota on niin tehokasta. Se tavoittaa suuremman väestönosan kuin pelkän etnisyyden perusteella voisi luulla.
On liioiteltua pelätä, että sama hybriditaktiikka toimisi Suomen valloittamiseksi, ellei sitten hyökkääjänä olisi Ruotsi, joka onnistuisi ensin vakuuttamaan jokaisen suomenruotsalaisen siitä, että maamme johtajat ovat fasisteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti