keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Epävarmuuden sietokykymme on hyvin rajallinen

Oman määritelmäni mukaan relativismi on kykyä elää epätietoisuudessa. Siinä on kuitenkin kaksi aivan yhtä haastavaa puolta: ensinnäkin on haastavaa olla arvailematta, jos ei tiedä - ja toiseksi on vaikea tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, ellei muodosta asiosta selkeää ja avointa kantaa.

Ihmiset hyvin usein tösäyttävät aivan suoraan. että täytyyhän sinulla olla jokin mielipide?! Kyllähän nyt ihmisellä jokin mielipide täytyy olla!

Miksi?

Esimerkiksi jos puhuisimme siitä, onko avaruudessa elämää. Miksi minulla täytyisi olla asiasta mielipide, jos olemme yhtä mieltä siitä, että emme voi sanoa varmuudella?

On suorastaan piinallisen selvää, että me emme vielä tiedä onko avaruudessa elämää vai ei - tai onko se meidän tavallamme älykästä - tai kenties älykkäämpääkin.

Emmehän me tiedä totuutta. Miksi sitten pitäisi olla mielipide?

Mutta pitäähän kaikilla joku mielipide olla!?

Olen aiemmin hätiköinnistä kirjoittaessani kenties käyttänyt sellaisia termejä kuin oletettu johtopäätös tai oikaistu johtopäätös. En nyt muista olenko. Ei se ole tärkeää.

Joka tapauksessa tarkoitan oikaisemisella esimerkiksi sitä, että jos nyt ilmoittaisin, etten usko avaruudessa olevan elämää, joku voisi päätellä tästä, että sanon niin, koska olen tunteeton ihminen. Minä siis en uskoisi avaruudessa olevan elämää, koska olen mielikuvitukseton ja kylmä.

Tämä jonkun hahmotttava taustaoletus siis voi kulkea kutakuinkin niin, että me myönnämme uskovamme avaruusolentoihin, koska se on jännittävää - ja jos emme halua ajatella elämämme jännittävässä maailmankaikkeudessa, me itsekin olemme silloin totaalisen tylsiä.

Vähän niin kuin ihminen, joka olettaisi, että Schrödingerin kissa on kuollut, olisi todella julma ja tunteeton ihminen, koska hän toivoo kissan kuolemaa. Mitä surua se tuottaisikaan Schrödingerille!

Huomaatko kuinka minä nyt puolestani oikaisen arvaillessani syitä sille, miksi joku reagoisi negatiivisesti minun negatiivisiin arvauksiini. Eihän se välttämättä menisi niin. Minä vain spekuloin. Hänen päättelyetjunsa voisi kulkea aivan toisia reittejä ja päätyä aivan eri johtopäätöksiin.

Esimerkiksi puheena oleva joku saattaisi päin vastoin ilostua siitä, etten usko avaruudessa olevan muuta elämää. Hänen mielestään se paljastaisi, että olen tiedostava ja empaattinen ihminen, joka ajattelee kaikkien parasta. Minähän sanon näin vain siksi, että pidämme suurempaa huolta oman planeettamme eliölajeista ja uusiutumattomista resursseista, jos emme maalaile avaruutta täyteen asuttavia planeettoja. Ihanaa, että joku muukin kantaa huolta tästä kenties ainoasta elämän esiintymispaikasta.

Mutta hetkinen, mistä hän nyt muka voi päätellä minun motiivejani! Enhän minä tuollaista sanonut. En minä ole edes väittänyt, etten uskoisi avaruudessa olevan elämää. Sanoin vain, että ihmisiltä menee hermot, jos en sano juuta tai jaata.

No, uskonko minä sitten älylliseen elämään tähtien tuolla puolen?

Miksi minun pitäisi muodostaa mielipide? Miksi ei riitä se, että pidän kysymyksen avoimena?

Kysymyksen avoimena säilyttäminenhän juuri ruokkii minun mielikuvitustani, koska silloin katsahdan innoissani jokaisen avaruusaiheisen uutisen, siltä varalta että siinä tarjottaisiin uutta todistusaineistoa. Tieto voisi viimeinkin kääntää pääni suuntaan tai toiseen suuressa kysymyksessä: onko avaruudessa elämää?

Niinkö minä sitten ajattelen? Onko tämä minun lopullinen perusteluni. Haluanko odottaa lisätodisteita?

No ei se nyt ihan niinkään mene. Kyllä minä joinakin päivinä huomaan kallistuvani enemmän yhdelle kannalle kuin toiselle. Miksi se on niin tärkeää, että meillä on joka kysymykseen jokin valmis mielipide?

Niin, miksi ihmeessä se on meille niin tärkeää?

Eikö se muka ole ilmiselvää? Emmehän me voi sijoittaa sinua mihinkään leiriin, ellemme tiedä miten sinä asioista ajattelet.

Ikävä ilmaus: "sijoittaa henkilö leiriin". Herää aika pahat vibat. Onko epätietoisuuden kanssa niin vaikea elää? Kysehän on nyt aika triviaaleista asioista.

Voihan se esimerkiksi aivan hyvin olla mahdollista, että joku on vieraan vallan agentti. Siksi hän pimittää omat mielipiteensä? Hän ei halua paljastaa itsestään liikaa.

Vieraan vallan agentti tai relativisti?

Hyi hitto! Kukaan agentti ei olisi niin tyhmä, että esiintyisi relativistina. Hänethän kivitettäisiin heti.

3 kommenttia:

  1. Entä se, että pitää relativismin ja arkielämän erossa toisistaan? Me joudumme päivittäin tekemään valintoja nimenomaan kyseenalaistamattomien arvojen pohjalta. Minulla on selkeät arvot ja mielipiteet, mutta abstraktilla ideatasolla pidän kaiken avoimena.

    (Siinä on toki hieman eroa, puhutaanko mielipiteestä eettiseen kysymykseen vai triviaaliin asiaan. Mutta ihmisen mieli ei osaa jaotella näitä ja siksi pidämme kannanotosta pidättäytyvää jotenkin epäilyttävänä.)

    Todellinen relativismi tai tietoteoreettinen agnostismi on ihmiselle käytännössä mahdotonta. Tosiseikkojen yläpuolella ihmisellä on toiveensa siitä, millainen maailman tulisi olla. Vaikka ei sitä haluaisi myöntää, kaikilla meillä on fantasiamme. Esimerkiksi avaruuden ulkopuolisesta elämästä ei minullakaan mitään kantaa ole, koska en voi tietää tarpeeksi. Mutta toivon, että sellaista olisi. Minua surettaa ajatus, että olisimme maailmassa aivan ypöyksin.

    Tieteellinen ajattelu ja totuuden rakastaminen, eivät tule luonnostaan vaan ovat harjoittelun ja tahdon asioita. Olen omalta osaltani huomannut, että jos harvoina hetkinäni kykenen irrottamaan itseäni asioihin liittyvistä toiveistani ja tunteistani, kykenen vastaanottamaan uutta informaatiota ilolla ja aidosti uteliaana.

    Mutta totuuden rakastajallakin tulee oma luonne vastaan, koska totuus - varsinkin tieteellinen totuus - tuntuu muuttuvan koko ajan. Se tarkoittaa, ettei mihinkään asiaan saisi sitoutua tunteillaan. Sillä hetkellä kun rakastuu vallitsevaan paradigmaan, uusi tieto johtaa vain tuskaan. Ja siitä pääsemmekin vanhaan sanontaan, jonka kuitenkin jätän lausumatta. Uteliaisuus, tieto ja ajatelu eivät siis ainakaan tee ihmistä onnelliseksi. Silläkin hetkellä, kun tuntee tilapäistä iloa, että on edes piirun verran illuusioidensa yläpuolella, mielen täyttävät uudet ristiriidat.

    VastaaPoista
  2. Olenkin yrittänyt takertua siihen, että juuri epävarmuus ja se, etten voi tietää, ovat syitä miksi kannattaa jatkaa. Ajatus ratkaisemattomasta mysteeristä anta lohtua, koska se sallii minun tehdä valinnan siitä, mihin uskoa. Ja eikös tämä lähene aika lailla sitä, mitä ennen valistusaikaa ajateltiin? Vasta moderni aika tuotti pakkomielteen tietää.

    VastaaPoista
  3. "Mutta totuuden rakastajallakin tulee oma luonne vastaan..."

    Hyvin sanottu. On luonteemme vastaista pidättäytyä edes väliaikaisista mielipiteistä, näkökannoista tai arvolauselmista, ja juuri siksi pyrin edistämään sellaista käyttäytymistä (ainakin silloin tällöin). Koen sen kehittäväksi, etten pidä kiinni asenteitsta - vaikka toki samaan aikaan on täysin mahdonta, ettei huomammattanikin niin toimisi.

    Ihmiset pohjimmiltaan kaipaavat turvallisuutta ja se on yksi tieteen suurista haasteista. Vanhat ja oppineet asiantuntijat helposti pitäytyvät käsityksissään, koska uusi tieto uhkaa heidän turvallisuuttaan ja arvovaltaansa. Se on taipumus, joka tieteenfilosofioissa mielestäni tulisi laajemmin tiedostaa. Omaa lähestymistapaani kutsun relativistiseksi osin siksi, että sana on provosoivampi kuin "tietoteoreettinen agnostisismi" tai "fallibilismi" yms.

    Antiikit stoalaiset jo korostivat arvosteluista pidättäytymistä, joka tarkoitti myös nopeista johtopäätöksistä pidättäytymistä. Valistuksen ihanteista on vaikeampi puhua, koska ne olivat "ihanteita" ja aika kaukana järjesttäytyneestä tutkimuksesta tai tieteen realiteeteista. :)

    "Ajatus ratkaisemattomasta mysteeristä antaa lohtua..." Näinkin sen tosiaan voi kokea. Hyvä niin. Useimmiten varmat totuudet kuitenkin taitavat antaa enemmän lohtua ja siksi niin monet yhä tänäänkin kuuluvat ankariin uskonnollisiin yhteisöihin.

    VastaaPoista