Aina ei välttämättä ole parhaaksi, että parhaat palkitaan kilpailussa. Silloin sivuutetaan paljon potentiaalista lahjakkuutta ja itse asiassa palkitaan vain ne rakenteet, jotka tuottavat menestystä.
Ennen ajattelin asiaa enemmän vain itseni kannalta ja pidin vääränä sitä, että muissa maakunnissa järjestettiin omia kirjoituskilpailuja. Pirkanmaalla ja Turun seudulla niitä toteutettiin niin paljon ammattimaisemmin, säännöllisemmin ja näkyvämmin kuin Etelä-Karjalassa.
Nykyään pidän sitä suorastaan reiluna, jos vain tietyn maakunnan asukkaat saavat osallistua. Silloin nimittäin suljetaan pois Kriittisen korkeakoulun tai Oriveden opiston kirjoittajat, jotka muutoin olisivat etuoikeutetussa asemassa. Jo sillä on valtavan paljon merkitystä, että kokenut opettaja tai lukemista harrastava ryhmä auttaa valikoimaan mitä tekstejä kilpailuun kannattaisi lähettää, eikä ainoa palaute tule omalta äidiltä. Jokainen palaute- ja editointikierros vie tekstiä eteen päin, vaikka kukaan ei suoranaisesti sanoisi miten täytyy kirjoittaa, jos tahtoo menestyä.
Kirjoittajaryhmä tuottaa yksilöllisyyttä, sillä pitkään toistensa tekstejä kommentoivat ihmiset alkavat tiedostamattaankin panostaa omiin vahvuuksiinsa ja erottautua toisistaan (sen lisäksi että heille kehittyy tiettyjä perheyhtäläisyyksiä, joiden kautta tunnistetaan koulukunnat). Oikeastaan vain vuorovaikutuksen kautta on mahdollista kehittää yksilöllisyyttä, jota sitten paradoksaalisesti nimitetään omaksi ääneksi. Jos joku on luonut omaperäisen tyylin elämällä eristyksissä, hän yleensä on lainannut äänensä jostain toisesta kulttuurista tai kaukaa menneisyydestä. Eksoottisemmankin viiteryhmn ääni on monelta osin yhteinen ja jaettu. Monet suomessa omaperäiseksi kehutut taiteilijat ovat täysin suoraan kopioineet tyylinsä ulkomailta. Heidän tekniikkansa on ollut ainakaan uutta ja mullistavaa vain Suomessa.
Sekä oikeisto että vasemmisto väittävät olevansa lahjakkuuksien asialla. Oikeisto tähtää enemmän resurssien keskittämistä siihen lahjakkuuteen, joka on helposti tunnistettavaa: paljon laudatureja, vaikuttava CV, erinäistä kilpailumenetystä nuorella iällä. Oikeiston ongelma on aina ollut, että se luottaa liiaksi systeemiin. Se ei kyseenalaista sitä, että rahalla saa ostettua yksityisopetusta ja parempia harrastusvälineitä - tai että käytännössä täytyisi asua oikealla paikkakunnalla voidakseen edistää taitojaan haluamassaan lajissa.
Kilpailut määrittävät myös sitä, millaisissa taidoissa me voimme todistaa itsemme ja kuinka vakavasti meidät otetaan. Kilpailut ovat voimakas poikia ja tyttöjä erottava ja eriarvoistava rakenne, sillä tietyt kilpailut keräävät enemmän huomiota ja niissä myös liikkuu suurempia summia palkintorahaa - usein miehisten lajien tai miesten joukkueiden hyväksi.
Myös kirjoittamiskilpailuissa tietyt lajit ovat toisia suositumpia. Runokilpailuja varmaankin järjestetään määrällisesti eniten ja niihin myös toisinaan tulee aivan huikaiseva määrä osallistujia. Tämä oletettavasti johtuu siitä, että runojen ajatellaan nopeasti luettavia, lyhyitä ja myös nopeasti kirjoitettavia.
En yhtään ihmettelisi, jos kymmenet ihmiset lähettäisivät runokilpailuihin tekstejä, jotka he ovat raapustaneet puolessa tunnissa. Joskus ihmiset jopa ylpeilevät sillä, että osaavat tuosta vain kirjoittaa runoja aiheesta kuin aiheesta. He todennäköisesti vain tuhlaavat aikaansa.
Tuhansien osallistujien runokilpailussa pärjäävät 99% todennäköisyydellä paremmin ne, jotka lähestyvät runojen kirjoittamista ammattimaisesti. He kirjoittavat paljon, kehittävät tekniikkaansa, editoivat jokaista tekstiä tarkkaan ja valikoivat kilpailuun lähetettävät tekstit huolellisesti. He eivät lähetä maksimimäärää satunnaisia runoja, joista hyvällä tsäkällä yksi miellyttää tuomaristoa. Ei se riitä. Heillä on vastassaan tuhat kirjoittajaa, joista ainakin sata suhtautuu haasteeseen heitä ammattimaisemmin.
Runokilpailujen suuren suosion varjossa ei edes paljoakaan keskustella siitä, miten vähän maassamme järjestään kirjoituskilpailuja esseille. Varmaan kokonaisia romaanejakin kilpailutetaan useammin.
Kilpailut ohjaavat sitä, millaista kirjallisuutta julkaistaan - sekä kirjoittajakurssien tarjontaa. Kustantamoissa on lisäksi töissä tietty määrä kuhunkin lajiin erikoistuneita kustannustoimittajia, joten on vaikeampi kehittyä esseistinä ja löytää editointiapua, vaikka motivaatiota riittäisi. Tällaista itseään ylläpitävää rakennetta kutsutaan traditioksi.
Runoja ei markkinoina, koska se ei myy. Perinteisesti on toimittu näin, mikä myös ylläpitää heikkoja myyntilukuja. Esseitä ei osata vaatia, eikä niihin moni uskalla kajota omine korjausehdotuksineen. Esseessä meillä ei ole koulukuntia, koska ei ole riittävästi ihmisiä, jotka saavat kirjoittamiaan esseitä julkaistuksi.
Vasemmisto kannustaa meitä purkamaan ne rakenteet, jotka ylläpitävät tiettyä hegemonia ja varjostavat vaistoehtoisia lahjakkuuden ilmentymiä. Samaan aikaan vasemmistolta usein puuttuu se kärsivällisyys, jota lahjakkuuksien kehittämisessä tarvitaan. Onhan se helppo osoittaa ongelmia rakenteissa, mutta kuka tekee sen konkreettisen työn potentiaalisen taituruuden seulomiseksi ja kehittämiseksi.
Jos haluan, että maassamme kirjoitetaan enemmän esseitä ja ammattimaisemmin, minun pitäisi järjestää itse kirjoituskilpailu tai perustaa esseitä julkaiseva kustantamo. Jos haluan, että Itä-Suomessa olisi mahdollisuus lähettää vuosittain tekstejään alueelliseen runokilpailuun, minun täytyy varmaan sitten itse järjestää sellainen kilpailu. Helppohan sitä on oppositiosta huudella, kun ei olla valmiita työntekoon.
Tahtoa on. Katsotaan mihin aika riittää. En lupaa vielä mitään, mutta hauduttelen ideaa. Neljä kirjaa vuoden sisällä sekä runojen kuvituskilpailu ovat vienyt ihan kiitettävästi voimia.
http://monrepoo.blogspot.fi/
Kuvituskilpailun toteuttamiseksi uudestaan hain apurahaa kolmesta paikkaa, mutta ei tärpännyt. Ennen pitkää se ihan varmasti saa jatkoa, teimmehän sen jo kerran nollabudjetilla.
http://hkipoetryconnection.blogspot.fi/2014/03/kuvituskilpailun-voittaja-on-valittu.html
Osallistuin myös Filosofian Akatemian Elämän tarkoitus kilpailuun ja pääsin mukaan kilpailun antologiaan, eli onhan tässä kaikenlaista mukavaa tapahtunut reilun vuoden sisällä.
Se vähän näissä pioneerihommissa harmittaa, että monetkaan tahot eivät osaa nähdä arvoa ideoissa. Olemassaolevilta rakenteilta on ehkä vaikea nipistää rahaa, jotta sitä riittäisi uusille projekteille - tai sitten mielikuvitus ei riitä lopputuloksen visioimiseen, ennen kuin on todistettu, että homma toimii.
Vaikea edes sanoa, onko kyse enemmän rahasta vai ennakkoluuloista, koska innovaatioiden rakenteellisista esteistä ei keskustella, eikä päättäjien asenteita juurikaan tutkita. Innovaatiopuhe on aivan liian usein vain aivotonta hypetystä, joka on kaukana realiteeteistä. Keksinnöt eivät muutu tuotteiksi vain siksi, että ne ovat hyödyllisiä. Tarvitaan myös resursseja ja määrätietoisuutta. Pelkkä olalle taputus ei riitä.
Ehkä kyse todella myös on siitä, että monet eivät usko ihmisten (tai etenkään syrjäseutujen köyhien ihmisten) potentiaalisiin kykyihin. Idols-kilpailukin täytyi tuoda ulkomailta. Kaikille oli suunnaton yllätys, miten taitavia laulajia maastamme löytyy. Jokaisessa maassa varmaan on koettu sama ällistys ja huuma. Jokaisesta maasta kilpailun järjestäjät ovat rahastaneet ihmisten mielikuvituksettomuudella ja pessimillä. Muutoinhan kaikki olisi toteutettu jo aikaa sitten.
Jos systeemi toimisi, meidän ei tarvitsisi millään tavoin yllättyä siitä, että kilpailun kautta löydetään tuntematon lahjakkuus Lappeenrannasta, trukkikuski joka osaa laulaa.
Miksi koulujärjestelmämme ei löytänyt Hanna Pakarista tai Antti Tuiskua? Miksi kukaan ei edes esitä näin ilmiselvää kysymystä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti