torstai 15. lokakuuta 2015

Ulkoaikalainen

"Kaikki eivät voi suorittaa jotain tavatonta, mutta kaikki voivat kyetä tavallisiin tekoihin tavattomassa hengessä."
- Musta kansalaisaktivisti Booker T. Washington 1800-luvun lopulla.

Kunkin aikakauden ihmisillä olisi eniten opittavaa juuri niiden arvojen edustajilta, joita he eniten vieroksuvat. Viekas esseisti esimerkiksi lukee ateistien oppaita ja kääntää niiden kriittisen sanoman kristittyjen kielelle. Sitten hän lukee kristittyjen oppaita ja kääntää niiden ikiaikaisen viisauden ateistien kielelle.

Olen mieluusti lukenut menneiden aikakausien unohdettuja kirjoja, koska niissä törmää usein niin ällistyttäviin totuuksiin, ettei vastaavia ole löytynyt edes Nasan Mars-mönkijästä kertovissa uutisissa. Olemme kääntäneet selkämme historialle, koska oletamme jollain tavoin perustavasti kehittyneemme. Kuitenkin satoja vuosia vanhat kirjoitukset kommentoivat aikamme ilmiöitä paremmin kuin kukaan aikamme kolumnisteista.

Kyse on totta kai myös siitä, haluammeko me kuulla sanoja, jotka lujittavat olemassaolevia asenteitamme - vai haluammeko oikeasti päästä asioista jyvälle, ja hyväksyä niiden koko monimuotoisuuden. Usein vanhoissa teksteissä asiat esiintyvät kirkkaampina, koska niitä ei ole sirpaloitu keskenään riitelevien osapuolten näkemyksiksi, vaan tulokulma on puolueettomampi.

Mietitään esimerkiksi sosiaalista mediaa toteamusten valossa, jotka esittää Fr.W.Foerster vuonna 1931 julkaistussa teoksessa Kasvatus ja itsekasvatus:
"Dante kuvaa infernossaan paikan, jossa valitus, huokaukset ja vouhkina kaikkiala täyttävät tähdettömän ilman: siellä kärsivät luonteettomat, - ihmiset, joita eivät mitkään horjumattomat ihanteet ole suojelleet ympäristön painoa, ajan hengen tyranniutta eikä heitä itseään vastaan, ja jotka sen vuoksi ovat olleet ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille ja kaikille omille sairaalloisille tiloilleen ja mielialoilleen - jotka jokainen tuska saa temmatuksi juuristaan irti."
Kirjan dramaattinen tyyli vaikuttaa kenties vanhentuneelta, mutta vahvempi on sen teho ulkopuolisena havahduttajana. Eikö juuri tästä ole someraivossa ja klikkauskulttuurissa kyse: ihmiset vihastuvat vuoroin yhdestä ja vuoroin toisesta ilmiöstä, jolle eivät yhtään mitään mahda.

Ei Helvetti ole sitä, että me kohtaisimme kärsimystä tai tietäisimme onnettomuuksista - Helvetti on sitä, että me kaiken aikaa kollektiivisesti reagoimme sille kaikelle ja heittäydymme toivottomuuden mielivaltaisten tuntemusten valtaan. Suurin osa valveillaoloajastamme tuhlautuu siihen, kuinka valitamme, ilmaisemme järkytystämme ja annamme tukemme toistemme kuohunnalle - samaan aikaan, kun poliitikot tekevät mitä lystäävät.
Kalterit ja puhelin: Pikkujättiläinen, valokuva: Huffington Post
Ainahan johtajat ovat tehneet mitä lystäävät, mutta nyt olemme luoneet sosiaalisen Helvetin, jossa ikään kuin omalla valittamisellamme olisi jotain painoarvoa - ja niinpä me valitamme. Elämästämme on tullut silkkaa kurjuudessa rypemistä, vaikka useimpien kohdalla useimmat asiat ovat yhä hyvin.

Foersterin kirja on kuin suunnattu tätä aikaa varten, sillä pääpaino on juuri kysmykselle: Mitä tehdä, jotta emme olisi ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille?

Palasin kirjan pariin, koska eräs radio-ohjelma tällä viikolla palautti mieleeni kuinka valtaisaa on ajassamme ryhdittömän vapaudessa lillumisen ihanne. Ohjelmassa iloisesti toitotettiin sitä kuinka aivan kaikki tulee sallia ja lasten saada päättää mistä hyvänsä. Jos vaikka lapsi hipelöi itseään niin häntä tulee kaikin tavoin rohkaista masturboimaan julkisella paikalla.

Aloin voida pahoin, mutta en siksi, että kyse olisi seksuaalisuudesta. Kyse ei ole siitä, että seksuaalisten himojen seuraaminen olisi sen turmiollisempaa kuin muidenkaan. Enemmänkin minua hirvittää maailma, jossa asioita ei millään tavoin aseteta tärkeysjärjestykseen. Itsetyydytys ei ole esimerkiksi itsessään kamala synti, mutta ihmisten tulisi kasvattajana asettaa etusijalle se, että lapsi tekee ensin läksynsä, syö lautasen tyhjäksi, siivoaa huoneensa, ja sitten jos aikaa jää niin hän voi hipelöidä itseään - ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Minua raivostuttaa kuunnella, jos arvovaltaiset ihmiset toitottavat sitä, että maailmassa kaikki on saman arvoista ja samalla tavoin yhdentekevää, koska se ei ole totta. Me kärsimme laajamittaisesti siitä, että meiltä puuttuu Foersterin mainitsemaa ryhtiä. Ihmiset voivat sen tähden fyysisesti ja henkisesti pahoin.

Siitäkin syystä tällainen puhe on eettisesti arveluttavaa, että se julkinen kaiken salliminen kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti. Paremmissa perheissä silti tajutaan pitää kiinni rajoista, joita lapsi tarvitsee tunteakseen itsensä rakastetksi. Yleinen kaikensallivuus tuottaa suurta haittaa niille, joilla on taipumuksia antaa houkutuksille periksi. Ei heitä saisi yllyttää houkutuksiin, jotka eivät edistä heidän taloudellista pärjäämistään tai pitkäaikaista onnellisuuttaan.

Kaikki eivät ole niin etuoikeutettuja, että heillä olisi hyvät vanhemmat, vastuullisia ystäviä ja muita enemmän synnynnäistä kurinalaisuutta (joka ei tietenkään määrää kaikkea). Liberalismin ja individualismin läpitunkevat ihanteet ovat etuoikeutettujen keino huolehtia omasta edustaan. He hyötyvät, kun loput kansasta jätetään heitteille.

Ryhdin puuttuminen ei koske ainoastaan yksilöä, vaan myös instituutioita. Kaiken aikaa tiedotusvälineiden itsekritiikki ja journalistiset ihanteet ovat höltymässä. Lööpit ovat aivan kammottavaa sontaa, ja ihmisten yksinkertaisempi enemmistö jätetään pähkäilemään ovatko väitteet salaliitosta tosia.

Ylipäänsä säätämisen ja pähkäilyn määrä on lisääntynyt eksponentiaalisesti, koska toimituskuntien tehtäviä on ulkoistettu kuluttajalle: ensimmäinen ja tärkein tällainen tehtävä olisi faktojen tarkistaminen.

Selkärangan kasvatusohjeita selkärangattomille

Foersterin kirja on painonsa arvoinen kullassa. Toisin sanoen sen arvo on nykyisillä kullan kursseilla 210g x 35e/g = 7.350 euroa. (Olen valmis myymään sen myös hieman edullisemmin, koska olen jo kopioinut talteen tärkeimmät kohdat. Kenties se ei myöskään ole 24 karattin, vaan ainoastaa 18 kultaa, koska muutoin sivut olisivat liian hauraita käänneltäviksi, kultahan on pehmeä metalli?):
"Mitä nuorisoomme tulee, on tilanne suunnilleen tämä: ulkoapäin tulevat kiihotukset ovat suhteettomasti lisääntyneet, mutta sisäiset vastustusvoimat samoin kuin luonteen ulkonaiset apu- ja suojauskeinot ovat yhtä suhteettomasti vähentyneet." 
"...Niin ollen täytyy yksilön sammua keskellä kaikkea individualismia: viime mainittu merkitsee silloin vain yksilön oikeutta lakkaamattomaan vaihteluun hänen mukautuessaan mitä erilaisempiin kollektiivisiin muotteihin ja vaatimuksiin" 
"...yhteiskunnallisen miellyttämishalumme ja kaikkien muiden laumatunteiden saaliiksi."
Wau. Ja joku vielä kuvittelee, ettei lukeminen kannata. Lukeminen kannattaa aina.

Foerster ilmaisee ketään aikamme kriitikkoa paremmin sen kritiikin, jonka olen jo pitkään allekirjoittanut individualismista. Meille ei kaupata individualismin ihanteita siksi, että me saisimme yksilöllisyyden normien purkautuessa ja sovinnaisuuden rajojen poistuessa paremmin olla oma itsemme. Individualismin piilofunktio on päin vastoin sallia yhteiskunta, jossa yksilön on aina mukaudutta vuoroin minkäkin suuremman instituution tai korporaation tarpeisiin.

Meidät yksilöllisyyttämme koossa pitävät rakenteet puretaan, jotta meistä tulisi helpommin muovautuvaa mössöä teollisuuden tarpeisiin. Kyse on siis hajoita ja hallitse periaatteesta, jota rokkitähdet ja julkkikset tiedostamattaa agitoivat - koska heillä itsellään on kivaa. Rahahan lopulta mahdollistaa paljon enemmän vapauksia kuin vapaat ajatukset, jotka enimmäkseen vain johtavat hankaluuksiin, ajassa kuin ajassa.
Pink Floydin "Brick in The Wall" -biisi kertoo 1900-luvun laajemmasta muutoksesta, joka mielestäni ei ole vain toivottavaa: Aiemmin kotikuri ja koululaitos muovasivat ihmisistä jämeriä ja ihanteisiin uskovia, mutta neliskanttisia ja karkeita pässinpäitä. Nyttemmin ihmisten taas on sallittu veltostua saamattomiksi sohvaperunoiksi, jotka sallivat kaiken, mikä ei häiritse heidän omaa elämäänsä.
Tiedän, että monille voi olla pyhäinhäväistys, jos kritisoin Pink Floydin sanoituksia, mutta kumpi näistä sitten lopulta on vallanpitäjille ja tyranneille haitallisempi: tiiliskivi vai sohvaperuna?

Jos ihminen tahtoo heittäytyä hankalaksi, eikö tiiliskivi tehokkaammin pysäytä koneiston rattaita. Aktivistien ja anarkistien tulisi ennemmin ottaa ihanteekseen mennyt yhteiskunta, jossa yksilöt oikeasti kykenivät ajamaan asioita, jotka kokivat itselleen mielekkäiksi, eivätkä vain liiskaantuneet hajanaisiksi mielipiteiksi kuin poliitikon kasvoihin heitetty mätä tomaatti.

Tavallaanhan näin on monin puolin toimittukin. Antti Nylen puhuu ihaillen uutta teknologiaa vastustavista luddiiteista ja Pentti Linkola katsoo taaksepäin miehisiin ammatteihin, jotka antoivat ihmiselle itsearvostusta ja fyysistä kestävyyttä, kuten myös mielenlujuutta. Tommi Melenderin Antiaikalainen on myös lähtenyt liikkeille hyvin anakronistisista teemoista, vaikka blogin yhä kasvava ajankohtaisuus herättää aihetta huoleen.

Salliminen itsessään ei ole varsinainen ongelma, sillä suvaitsevaisto jos jokin yhä lähimmin edustaa sivistyneistöä, vaikka monet moitteet ovat tosia. Ongelma ei ole se, että me sallisimme liikaa, vaan että meiltä puuttuvat sellaiset korkea päämäärät ja visiot, jotka veisivat elämää eteen päin.

Nuoret ovat vihaisia ja kyynisiä, koska heille annetaan liian vähän eväitä elämään. Ei passiivinen vapauttaminen ole todellista huolenpitoa. Nuoret eivät vieläkään saa politiikassa edes murto-osaa siitä huomiosta, jonka he ansaitsisivat. Nuoret tarvitsisivat avoimia työskentelytiloja, projekteja joihin osallistua - ja ennen kaikkea terveitä lupauksia. Nyt elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki lupaukset työllistymisestä tuntuvat valheilta, ja se jos mikä on tragedia, sillä tuhannet kokonaiset elämät menevät hukkaan sen tähden, että alussa parhaat motivoimiset keinot puuttuvat tai mitään ei edes yritetä.

Kenties aikuisten tulisi luvata, että he eivät voi sanoa nuorten puolesta mitkä taidot tulevaisuudessa ovat tärkeitä: niinpä tärkeintä olisi kaiken aikaa kehittää itseään valmistautuakseen suuriin muutoksiin ja avautuviin mahdollisuuksiin, joita aikuiset eivät ole edes hahmottaneet:
"Oikean kasvatuksen pitäisi nostaa ihminen ajasta, s. o. ryhdittömästä sovittautumisesta maailman vaatimuksiin, tehdäkseen hänet siten oman itsensä ja maailman herraksi."

Aika muuttuu, juupa juu

Tiedän, etten Pikkujättiläistä kirjoittaessani toteuta ainakaan tätä neuvoa:
"Kasvatuksen arvokkain tehtävä on irrottaa sielu sivuasioiden ihailusta."
Toisaalta voin kenties puolustautua sillä, että olen pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti tehnyt tehtäväkseni juuri sivuasioiden ihailun. Se on siis minun päätoimeni, eikä mikään veltto ja satunnainen aiheesta lipeäminen.

Kirjoittamisen ja lukemisen päämääränä minulla on kaiken aikaa ollut kirjallisten taitojeni ja vistykseni kartuttaminen, sillä uskon seuraavan ihanteen pätevät myös tulevina aikoina:
"Ennen muuta kasvattaa oleminen, jalostettu oleminen, ja vasta sitten tekeminen ja puhuminen."
Historian, matematiikan tai kirjallisten taitojen opiskelu on siitä hyödyllistä, että se kohdistuu olemukseen, samoin kuin leikkimielinen ja myönteiseksi koettu liikunta. Ihmisen omaan olemukseen kohdistuvan muutostyön kannustaminen vaatii kuitenkin konkreettisia vaihtoehtoja: mitään ei tapahdu, jos sanotaan. että voit olla mitä haluat, koska se ei ole totta. Tarvitaan joku soittamaan jokaiselle huonosti koulussa menestyvälle oppilaalle sekä työttömälle ja tarjoamaan vaihtoehtoja. Muuten meidän yhteiskuntamme jatkaa huipputulosten esittämistä syrjäyttämisessä ja saamattomuudessa.

Minulle tämä blogi edustaa kirjallista treenia, ei niinkään valmista lopputuotosta. Jatkuvasti kerään valmista materiaalia myös kirjassa julkaistavaksi, mutta olen kirjojen suhteen liiankin perfektionistinen - vaikka itsekritiikki ei ehkä näy täällä bittiavaruudessa, jossa julkaisen lähes kaiken suoraan lennosta. Virallista esseekäsikirjoitusta en ole vielä koskaan edes tarjonnut julkaistavaksi, koska haluan sen olevan aivan täydellinen. Miksi julkaista kirjoja, jos ne eivät kestä aikaa? Toisaalta miksi viivytellä, jos lukijat voivat itse päättää mistä asioista he kirjassa pitävät ja mistä eivät?
"Kasvatus on valikoimista."
Kympin oppilaan hetkellinen tragedia on kenties yhtä suuri kuin kutosen oppilaan. Kympin oppilas ei koulun päätteeksi tiedä missä hän on hyvä, koska hän on joko tasaisen hyvä kaikessa tai hänen menestyksensä selittyy myös ahkeruudella, kotikurilla tai tehokkailla opiskelumenetelmillä. Kutosen oppilas ei ole saanut myöskään koulusta mitään antimia jatkosuunnitelmille. Kummankin koulu omalla tavallaan jättää heitetille, vaikka toki kympin oppilaan saamat suositukset avaavat hänelle ovia. Vain yhdestä hän voi silti kulkea.

Puhumme paljon siitä, että koulutasapäistää ihmisiä, mutta pikemminkin keskiarvoihin tuijottava koululaitos tasapaistää ihmisten prioriteettejä. Jos ihminen todella löytää koulussa kutsumuksensa, vaikka liikunnan, laulun, kuvaamataiteen tai minkä tahansa aineen kympillä - muiden arvosanojen ollessa seiskoja - ainakin hän saa jotain osviittaa taidoistaan ja taipumuksistaan.
"Juuri siksi, ettei nykyään ole henkisen maailman määräämiä varmoja tarkoitusperiä, näemme ihmisten usein avuttomana joutuvan alemman maailman tarkoitusperien saaliiksi. Tai sitten tyydytään aivan häilyviin päämääriin, joilla ei ole järjestävää voimaa."
Monet kerrat koululaitos on sisältä käsin tuntunut minusta sopivan jonkin aivan toisen tarpeisiin kuin omiini, sillä koulu tahtoo opettaa valtavasti asioita maailmasta, mutta niin vähän minusta itsestäni. Enhän koulussa edes oppinut, että älykkyysosamääräni oikeuttaisi Mensan jäsenyyteen tai että minulla on ADHD. Kaiken sellaisen sain selvittää omalla ajallani. Sentään pituuskasvuani seurattiin vuosi vuodelta kuin se olisi maailman tärkein asia.

Koulun jälkeen on pääteltävä mitä tahtoisi elämältään, eli suoritettava valintoja. En tiedä mikä on se ylevä teoria, jonka perusteella yhteiskunnan ei ole lupa osallistua nuorten tärkeimpiin päätöksiin tai edes esitellä vaihtoehtoja ja tarjota apua niiden hyvien ja huonojen puolten kartoittamiseen - mutta varmaan sekin ihanne on aikoinaan viisaasti harkittu. Perusteelliset selitykset kääntävät usein pääni, mutta saan etsiä niitä unohdetuista kirjoista, koska lehtiuutiset harvoin kiinnostuvat miksi? tai miten? -kysymyksistä, jotka ovat lähimpänä sydäntäni. Paljon jännittävämpää näyttää mediassa olevan kuka, missä, mitä - vaikka tällaiset ilmiöt menettävät nopeammin merkityksensä.

Monin tavoin sama viisaus pätee myös taiteisiin: luovuus on valikoimista. On pakko päättää mihin tänään keskitän kaiken energiani. On luovuttava jostain, jotta toinen projekti tulisi valmiiksi.

Kirjan julkaiseminen saattaisi tuoda Pikkujättiläiseen lisää lukijoita, mutta kenties alitajuisesti pelkään juuri sitä. Kynnys kirjoittamiselle nousisi korkeammaksi, jos blogini tekstejä jossain siteerattaisiin.

Haluan kirjoittaa ajattomuudelle myös siksi, etten usko ihmisen koskaan suuresti muuttuneen, vaikka välineemme saavat meidät käyttäytymään epätarkoituksellisilla tavoilla. Kulttuurimme on monin tavoin hakoteillä, koska ihanteemme ja kasvatusmenetelmämme eivät ole sopeutuneet tekniikan tarjoamiin mahdollisuuksiin tai ympäristömme houkutuksiin, jotka riistävät meiltä kallisarvoista aikaa, jonka viisaammilla eväillä varustettuna osaisimme suunnata lähimmäisillemme ja ylläpitää paremmin myös omaa terveyttämme.
"Heinrich Heine on kerran katsellessaan Antverpenin tuomiokirkkoa lausunut: Noilla ajoilla oli dogmeja, meillä on vain mielipiteitä. Mutta mielipiteillä ei rakenneta tuomiokirkkoja." 
- Foerster: Kasvatus ja itsekasvatus (1931)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti