torstai 21. huhtikuuta 2016

Mietteitä keskenjättämisen kirouksesta

Eilisiltana mieleeni taas jostain syystä palasi monta keskeneräistä projektia. Usein muistan juuri nukkumaan mennessä mitä kaikkea on jäänyt tekemättä.

Viime vuonna toimitin kaksi kirjaa, osallistuin antologiaan, aloitin uuden blogin Uusi Suomi -verkkopalvelussa ja julkaisin yli sata kirjoitusta Pikkujättiläisessä. Kuluneesta vuodesta on silti helppo muistaa vain asiat, joita ei syystä tai toisesta ehtinyt saattaa loppuun.

Eniten harmittavat kirjaprojektit joita en millään osaa saattaa loppuun. Kirjoitan uutta ja uutta, mutta en koskaan saa esseeteoksiani valmiiksi. Pitäisi olla joku muu sanomassa, että nyt riittää. Ota tuo ja tuo teksti, jätä nuo pois ja korjaa ehdottomasti tuo kohta - entä mitä ihmettä tässä kohtaa tarkoitat?

Pöytälaatikossa minulla polttelee etenkin viisi käsikirjoitusta, jotka kaikki edistyivät viime vuonna tuntuvasti. Sadan julkaistun tekstin ohella kirjoitin varmaan enemmän julkaisematta jääneitä tekstejä kuin koskaan aiemmin. Projektit siis etenevät, mutta eivät valmistu.

Hyvin valmiilta tuntuu  esimerkiksi 1.) Verraton relativismi. Olen käsikirjoituksessa lähestynyt aihetta järjestelmällisemmin kuin blogissa, mutta sisällöt ovat melko lailla samoja. Pääargumettinani edelleenkin on, ettei filosofian historian aikana ole kirjoitettu kunnollista relativismin puolustusta, koska relativismi ei totuudellisuudestaan huolimatta toimi hierarkisena ideologiana, joka kykenisi hallitsemaan suurta liikettä.

Kyse on myös uudesta humanistisesta, tarvekeskeisestä epistemologiasta. Relativismi ehkä valottaa kaikkein parhaiten sitä ongelmaa, joka arvojen ja realiteettien välillä vallitsee. Silti edes tiedettä tekevät ihmiset eivät kaipaa reflektiota ja itseanalyysiä, vaan selkeän narratiivin, joka saa maailman näyttäytymään sopivan yksinkertaisena ja esittää heidät itsensä sankareina. Relativismin puolustus rakentaa sillan eksistentialismin, tieteellisen maailmankuvan ja uskontopsykologian välille. Relativistinen tieto-oppi pureutuu etenkin siihen ongelmaan, miksi tieteen vastaukset eivät kelpaa. Ihmiset eivät tahdo vastauksia, vaan tarinoita ja tarinat perustuvat puolueellisuuteen. Relativismi ei siis varsinaisesti uhkaa tieteellistä maailmankuvaa, vaan sitä mytologiaa, joka myös tieteen on itsestään kerrottava. Sen on luonnollisesti oltava sankaritarina: kuinka tiede vapauttaa meidät taudeista, köyhyydestä ja sodista - vaikka se samaan aikaan on synnyttänyt resistantteja bakteereja sekä ilmastonmuutoksen ja ydinsodan uhkakuvat. Relativistille on surullisen ilmeistä, että tiede tarvitsee puolueellista historiankirjoitusta voittaakseen kilpailijansa myös lohdun tarjoajana, mikä on yksi kaikkien maailmankuvien välttämätön komponentti.

Tarvekeskeinen epistemologia lähestyy tietoa muun muassa maslovilaisen tarvehierarkian kautta, eli näkee tietämisen osana turvallisuutta, sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja identiteettiä. Vaikka tieteellisen tiedon perustana olisi totuus ja sen metodilogia tähtäisi uskomusten kiistämiseen, sen täytyy kyetä luomaan turvallisuutta ja siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhka on niin vaikea iskostaa suurin kansanjoukkoihin.

Vaikka aihe on tärkeä, niin jotenkin minulla on sellainen fiilis, ettei tällaisen lopputuleman esittäminen kirjassa lopulta miellytä mitään osapuolta. Lähdin siitä, että relativismi edistäisi tiedettä, koska se selittää miksi tiede junnaa paikallaan kisassa uskontoja vastaan, mutta vastaus on vain se minkä jo tiesimme: Jääkausi tulee todeksi, kun tehdään söpö piirroselokuva jääkaudesta, ja dinosaurukset tulevat todeksi kun tehdään Jurassic Park. Tiede popularisoidaan faabeleilla, kuten muutkin katsannot. Ei se ole sen kummempaa. Maailmankuvan on voitettava ihmiset puolelleen mahdollisimman varhain. Enemmistö jää aina sille kannalle, johon hänet on kasvatettu. Argumentin perinpohjainen vaatii tuekseen kirjan, mutta muustakin on relativismissani toki kysymys. Haluan sanoa liikaa ja siksi työ kestää ja kestää. Tunne turhan työn tekemisestä on silti vahvasti läsnä. Haluaisin, että kirjan jokainen sivu puolustaisi olemassaoloaan myös taidokkaalla kielellä. Jotenkin en luota siihen, että tiedeyhteisö haluaisi suhtautua omiin totuuksiinsa narratiivina, Siksi haluan rakentaa narratiivin, joka pakottaa lukijan puolelleen taidokkaalla retoriikalla. En voi vedota siihen, että olen professori ja siksi minua kannattaa kuunnella.

Epäilen kykyjäni, mutta viime aikoina olen lukenut tietokirjoja myös kallella päin. Jotkin arvostettujenkin kustantamoiden kirjat ihmetyttävät joko tyhjänpäiväisyydellään tai heikolla kirjallisella laadulla. Ymmärrän jos alan parhaan asiantuntijan teos ei aina ole kielellisesti korkealuokkainen, mutta lopputuloksessa usein näkyy myös kiire, laiskuus tai välinpitämättömyys keskimääräistä lukijaa kohtaan. Lauseita olisi helppo yksinkertaistaa katkomalla pitkiä virkkeitä tai korvaamalla liikoja sivistyssanoja ymmärrettävimmillä suomenkielisillä sanoilla. Pelkään, että kirjoja liian usein julkaistaan vain meriitiksi, eli oman ansioluettelon täytteeksi - tai sitten niiden lukijakunnan ajatellaan jäävän suppeaksi vaikka miten nähtäisiin vaivaa. Toki olen lukenut myös kirjoja, jotka tekevät suuren vaikutuksen. Niitäkin on tarkoitus esitellä ja suositella.

Harmittaa, etten ole kirjoittanut arvostelua jokaisesta lukemastani kirjasta. Se tuntuu niin helpolta idealta, mutta kyllähän se veisi aikaa ja energiaa. Jos vuodessa lukee vain 40 kirjaa, ja jokaisesta kirjoittaa tunnissa lyhyen selostuksen, se vie kokonaisen työviikon, eli vähintään sen 40 tuntia. Onhan se paljon tietenkin vaadittu ilmaisesta työstä, mutta voisin myös tarjota arvosteluja. Sitten menisi taas lisää aikaa sähköpostien kirjoittamiseen ja niihin vastaamiseen. Jotenkin minun moraalini silti vaatii minua palvelemaan tiedettä ja taidetta antamalla palautetta hyville tekijöille. Toistaiseksi olen lähinnä suututtanut kustantamoita haukkumalla niiden surkeimpia julkaisuja.

Ihan tyhmää kun sitä järjellä miettii. Huono julkisuus on myös julkisuutta ja kaikin tavoin fiksumpaa olisi kirjoittaa vain kirjoista jotka ansaitsevat sen että ne huomioidaan. Sillä tavoin voisi kehittää kallisarvoitta positiivista elämänasennetta. Se olisi kaikin tavoin fiksumpaa.

Eniten olen tainnut vuoden sisällä kirjoittaa 2.) vapaudesta sekä taloudesta. Loin Uuden Suomen blogin juuri siksi, että voisin irrottaa ajankohtaiset taloudesta ja politiikan aiheet ainakin omasta mielestäni ajattomista aiheista, jotka enemmänkin ovat Pikkujättiläisen heiniä.

Olen pitkään uumoillut, että blogger ei ole kovin häävi alusta klikkejä ajatellen. Halusin myös lyhentää kirjoituksia ja provosoida suoremmin. Olin silti yllättynyt kun huomasin, että jo paria ensimmäistä Uuden Suomen kirjoitustani jaettiin facebookissa yli sata kertaa. Ja sitten tuli tämä jytky Sanni Grahn-Laasosesta, joka keräsi 8,500 jakoa ja 100.000 klikkausta, eli ahmi kerralla melkein saman verran lukijoita kuin Pikkujättiläisen kaikki kirjoitukset yhteensä. Parempiakin olen kirjoittanut, mutta ajankohtaisuus...

Verraton relativismi ja Parempaa vapautta ovat melko varmasti projekteja, jotka ennemmin tai myöhemmin saatan loppuun. Runokäsikirjoituksia minulla on taaskin työn alla kaksi samaan aikaan. Toinen jatkaa aiempien viitoittamalla tiellä ja toinen ottaa suurempia riskejä.

Verrattoman relativismin jälkeen haluaisin keskittyä 3.) humanismin puolustukseen, joka myöskin käsittelee tietoteoriaa. Kirjan perustan haluan valaa tukevaksi, sillä yhtenä motivaationa on puhe, jota tuon tuosta kuulee humanismin epätieteellisyydestä. En jaksa kuunnella sellaista paskanjauhamista insinööreiltä tai luonnontieteilijöiltä, jotka eivät edes tiedä mistä he puhuvat. Media vääristää monien ihmisten käsitystä ihmistieteistä, sillä otsikoihin usein nousevat tutkimukset, jotka ovat jollain tavoin hullunkurisia tai joiden väittämät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Projektieni saattamista valmiiksi vaikeuttaa luonnollisesti aiheiden megalomaanisuus. Tehtävä ei ole helppo, jos lähtee siitä, että esimerkiksi vakuuttaa Ruotsin kuningasperheen ja Nobel-lautakunnan siitä, että ihmistieteilijöille tulisi myöntää yhteinen Nobel-palkinto.

Mielestäni on itsestäänselvää, että humanistien tutkimuskenttä, eli kulttuurien moninaisuus sekä ihmiolento oikkuineen, muodostaa suurimman mahdollisen haasteen. Tämän mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä humanisteja tulisi kannustaa huippusuorituksiin, sillä ihmisen syvemmässä ymmärryksessä lepää esimerkiksi toivomme saada poliittinen ratkaisu ilmastopäästöihin, lihansyönnin tuhoihin tai eliölajien . Luonnontieteet ehkä valottavat meitä siitä vaarasta, joka planeettaamme uhkaa, mutta humanismi voisi antaa vastauksen siihen, kuinka tuo tietoisuus taotaan äänestäjien ja päättäjien kalloihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti