Peripeli ja eksistentialistinen ahdistus

Jatkan vanhojen kirjoitusteni tulkitsemista ja täydentämistä.

Vuonna 2005 olen näemmä kirjoittanut:

"Kun ihminen kieltäytyy pelaamasta, hänen on ensin kohdattava muiden pilkka. Jo sitä ennen – kun peli alkaa näyttäytyä yhä mielettömämpänä – iskee ahdistus. On äärimäisen vaikea sanoa ei. Myöskään alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Ilman mielekkään pelin turvaa ihminen masentuu." 

Sanottakoon, että varhaiset filosofiset mietelmäni olivat saaneet paljon rakennusaineita Camus'n Sivullisesta, Schopenhauerilta sekä Kierkegaardilta. Niinpä ei ole yllätys, että teksteissä esiintyy hyvin paljon yhtymäkohtia juuri eksistentialismiin. Vasta myöhemmin - likipitäen pakotettuna - tutustuin fenomenologeihin (yliopiston filosofian laitoksella) sekä post-modernisteihin ja jälkistrukturalisteihin (kirjallisuuden laitoksella).

(Fenomenologiasta sain otteen varsinaisesti vasta luettuani Merleyau-Ponty'a, joka mielestäni on kolmesta kuuluisasta fenomenologista selväjärkisin. Husserl oli keskenjättäjä, joka ei saanut elämässään oikein mitään valmiiksi ja Heidegger (joka myös jätti pääteoksensa kesken julkaisten vain sen 1. osan) pilasi suuren osan filosofisesta uskottavuudestaan innostuessaan natsismista.)

Olen valinnut katkelman, koska eksistentialisen kokemuksen psykologisoivan selittämisen ohella näkyy kaksi muuta "peripelin" käsitettä tulkitsevaa ulottuvuutta: elämän hahmottaminen peliksi (hindufilosofian "lila") sekä identiteetin tuoma turva.

Jos Sartre ja Camus hahmotti eksistentialismin yksilön individualistisen mielekkyyden kautta, näytän itse tunnistaneeni ongelman jo tuolloin sosiaaliseksi. Ihminen on sosiaalinen olento ja "eksistentialismi" juontuu yhteyden rikkoutumisesta muiden mielekkääksi kokemaan puuhasteluun.

Sartren mukaan ihminen on heitetty maailmaan, mutta itse hahmotan ahdistuksen lähtökohdaksi sen, että ihminen on jätetty pois rosterista. Eksistentialistinen tuska on ennen kaikkea musertavaa yksinäisyyttä.

Tästä oikeastaan pääsemme siihen, miksi eksistentialismi on niin menestyksekästä ja kuuluisaa juuri kirjallisuutena. Filosofiset romaanit ovat lääkinneet "sivulliseksi" itsensä kokeneiden sukupolvien tuskaa. Eksistentialismi ei ole siis yksilöllisen identiteetinrakentamisen filosofiaa, vaan erilleen hajautuneiden yksilöiden kohtaamista ja kirjallisten todisteiden kautta kokemaa yhteisöllisyyttä.

Lapsi on suuttunut siitä, että häntä ei valita huutosakkiin, vaan hän joutuu seuraamaan peliä sivusta. Hän ei kuitenkaan tahdo omaksua myöskään passiivisen katsojan, eli "fanin" roolia, vaan julistaa, että koko peli on "inhottava" tai "mieletön" tai "absurdi".

Kafka ei kelvannut joukkoon. Pallo ei pysynyt Sartrella jalassa. Heidän olemassaolonsa oli julistettu turhaksi. Niinpä heidän täytyi säilyttää itsearvostuksensa rippeet julistamalla tuo turhuus merkitykselliseksi.

Jos olet lukenut mitään "peripelistä", huomaat että tällainen juonne on varsin erilainen kuin mistä olen puhunut aiemmin. Sama itsereflektiivisen pilkallinen kyynisyys on kuitenkin pilkahdellut muissa kirjoituksissani. Itsensä lukeminen jos jokin on tuskallista, ellei aikaa ole kulunut niin paljoa, että voi käydä itsensä kanssa dialogia ja saavuttaa jonkinlaista synteesiä.

Saarnaajan 1. luvussa julistetaan, että elämä on "turhuuksien turhuus". Tämän toteaminen ei siis edellytä kristillisestä perinteestä irtautumista. Eksistentialismin emotionaalinen ydin on ikivanha, ja myös itämaisessa traditiossa oleminen myönnetään tyhjyydeksi. Buddhan opetus on pohjimmiltaan se, ettei sielua ole, mutta silti on jälleensyntymä. Toisin sanoen meidän henkemme ei vaella kehosta toiseen, vaan tietoisuuden kokemus kehittyy yhä uudestaan niistä osatekijöistä (skandhat), jotka elävän olennon kehossa yhdistyvät: Skandha

Olemassaololla ei ole lopullista päämäärää, mutta buddhalaisen näkemyksen mukaan on kaksi tai kolme vastausta, eli suhtautumistapaa, jotka helpottavat tyhjyyden kohtaamista:

1.) Todellisuuden kohtaaminen, eli asioiden hyväksyminen. Koska merkityksellisyyden tarve ja pelko katoavaisuudesta ovat pohjimmiltaan tyhjiä, ei niiden pidä antaa hallita elämää. Tätä tietoisen mielen hallintaa elämästä tulee kehittää meditaation avulla. 

2.) Koska emme koskaan voi lopullisesti estää uutta elämää sikiämästä ja uutta tietoisuutta kehittymästä, me tuskin voimme myöskään estää eksistentialistisen kriisin uusiutumista olennosta, jonka minäkäsityksessä tämä kokemus on aivan yhtä tosi kuin omamme, ellei jopa identtinen. Näin ollen "minä" on jälleensyntymän vanki. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, jo vedoten edelliseen kohtaan, jonka mukaan myös kärsimys on pohjimmiltaan tyhjyyttä, eikä tuota pysyvää vahinkoa olemassaololle itselleen, jota voisin kutsua nimellä Brahman - sikäli kuin buddhalaisena osaa antaa arvoa näin vanhanaikaisille termeille. Kärsimys on ikuista ja pysyvää, mutta samoin on myös ilo ja viisaus - kuten myös harvinainen valaistuneen mielen avartunut ja minuuden harhasta vapautunut tietoisuus.

3.) Jos tietoisuus on kaikkialla (oman minuutemme ulkopuolisissa olennoissa) yhtä lailla todeksi koettua, ei meidän omalla egollamme ole etuoikeutta olemassaolon tarinaan, eikä myöskään syytä ruikuttaa omaa katoavaisuuttaan tai turhuuttaan. Päin vastoin on syytä opettaa muita ymmärtämään oma ikuinen ja kuolematon luonteensa, jotta ihmiset eivät hötkyilisi turhasta tai ahnehtisi itselleen jotain, mikä toiselle tuottaisi enemmän iloa. Tätäkin myötätuntoista puolta tietoisuudessamme tulee bodhisattvan, eli buddhan leveliä tavoittelevan ihmisen kehittää meditaation avulla. Mahayana: "Metta"

(Olen pyrkinyt merkitsemään hakusanalla "minäharha" kaikki sellaiset kirjoitukset joissa tätä näkökulmaa tavalla tai toisella käsitellään.)

Palatkaamme takaisin vuoteen 2005. Aiempi, varsin kaunokirjallinen katkelma jatkuu näin:

"Biologinen ja sosiaalinen evoluutio ovat totuttaneet meidät noudattamaan selkeitä ohjeita – toimimaan pienen ja hallittavan kehyksen sisällä. Kenties siksi auto on niin rauhaisa paikka – varsinkin suljetussa yksinäisyydessä. Hallitsen auton liikkeitä ja tunnen liikenteen säännöt. Koen kuuluvani mukaan leikkiin, osaksi virtaa, ja ratti antaa minulle vallan tunteen. Vain äärimmäinen ruuhka saa hermostumaan (koska juoni ei etene). Kenties me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa; muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Silloin elämä voisi olla aamusta iltaan yhtä vakavaa ja yksinkertaista kuin välituntien pihaleikki."

Kauhunsekaisella ihailulla olen mittaillut elämässään pärjäävien aikuisten arkea:

"Enimmän osan ajasta mielemme suorittaa perusohjelmia. Silloin viikot kuluvat kuin tunnit ja unohdamme kaiken kaukana siintävän, kuten kuoleman tai lapsuudessa monesti vannomamme elämänvalinnat. Viestit maailmaa kohdanneista katastrofeista vain hipaisevat tajuntaamme urheilu-uutisten tavoin ja kimpoavat pois. Kriisit ja räjähdykset ovat osa tiettyä elämän muuttumatonta rytmiä. Vallalla on oletustietoisuus, joka kaikessa kiireessään on häiriintymätön ja hahmoton kuin kevyesti rispaantunut lammen pinta. Toiminta voisi jatkua samassa tilassa vuosisatoja, ellei ongelma koskettaisi ketään omista läheisistä tai vanhuus valtaisi alaa. Olemme onnellisia, jos saamme keskittyä siihen työhön mihin kerran olemme sopeutuneet. Vaikka kutsuisimme tilaa ikävystyttäväksi, me olemme kyllin onnellisia pysyäksemme siinä ihanassa tilassa hamaan iäisyyteen asti."

Peripelin rinnakkais- tai alakäsitteenä olen käyttänyt termiä peruspeli. Vaikka peruspeli hetkeksi häiriintyisi ja oletustietoisuus vaihtuisi kriisitietoisuudeksi, se ei tarkoita, että peripeli olisi vaarassa häiriintyä. Vaikka autosta puhkeaisi rengas, se ei tarkoita, että ihminen vielä irtisanoisi itseään töistä tai ottaisi avioeron. Kriisi koskee vain sitä kyseistä tilannetta tai käsillä olevaa tehtävää. Ihmisen identiteetti ei vielä kriisyidy peruspelin vastoinkäymisistä, ellei hän ole herkkä tai valmiiksi epätasapainossa.

On oikeastaan aivan päätähuimaavaa, miten sinnikkäästi ihmiset kykenevät jatkamaan samaan suuntaan, vaikka heidän tielleen kasaisi miten paljon esteitä. Kenties tarvitaan poikkeuksellinen aivotoiminnan häiriö, ennen kuin ihminen omaehtoisesti ja ilman mitään ulkoista kimmoketta päättää kirjoittaa uusiksi oman elämänsä, eli asettaa peripelille toiset koordinaatit. On oltava maanis-depressiivinen tai jotain. Kenties sekään ei riitä. Tarvitaan psykoosi, mutta senkin laukaiseva tekijä löytyy yleensä jostain ulkoisesta kriisistä.

Vaikka ihmisestä puhutaan vapaana ja valitsevana olentona, en tiedä onko maailmanhistoriassa dokumentoitu yhtäkään sellaista tapausta, jossa elämänmuutos saisi alkunsa kuin tyhjältä taivaalta. Joku lopettaisi tupakoinnin vain eräänä tiistaina, ilman että hänellä olisi yskää tai korkeaa verenpainetta tai että hän olisi lukenut lehdestä kuinka hänen suosikkirokkibändinsä kitaristi on kuollut keuhkosyöpään. Sitä voisi jo nimittää ihmeeksi: tapahtuisi muutos, jonka alkuperää henkilö itse tai kukaan hänen lähimmäisistään ei osaisi selittää.

Kriisitietoisuudesta (ja meditaatiosta)

"Jos kriisi on äkillinen, siirrymme kriisitietoisuuteen. Pahimmillaan meillä ei ole valmiita toimintakaavoja, ja joudumme ajattelemaan. Sellainen tila säilyy parhaimmillaan vain tunnin tai muutamia minuutteja. Sitten löydämme jälleen jotain turvallista ajateltavaa."

Kriisitietoisuudessa toiminen kuluttaa aivan eri tavalla kognitiivisia resurssejamme kuin arki. Miten rasittavaksi työmme sitten onkaan määritelty, sitä kuitenkin pääosin hallitsevat rutiinit, eli aktiivisuus keskittyy aivojen vähemmän tietoisille alueille. Stressaavammassa työssä kriisitietoisuutta voi välittömästi seurata uusi kriisi ja lopulta arpa voi tuoda eteen jotain, mikä ylittää omat kyvyt. (Jos rehellisiä ollaan, niin harvoissa ammateissa palkka määräytyy vaativuuden ja vastuullisuuden kautta. Usein se on riippuvaisempi ammattikunnan asemasta ja saavutetuista eduista.)

Meditaatiolla on eräänlainen erityinen kaksoisrooli. Tavallaan meditaatio on kriisitietoisuuden hiljentämistä ja tavallaan se on juuri tietoisen mielen vapauttamista rutiineilta - mitä kautta se on sukua kriiseille. (Ristiriita on tietenkin näennäinen ja se todennäköisimmin johtuu käytettyjen käsitteellisten erottelujen karkeudesta.)

Meditaatio on vaarallinen vieroksuttu harrastus, sillä taiteen tavoin se saattaa singota turvallisen uran löytäneen ihmisen pois turvalliselta radaltaan. Mielen hiljentyessä saattavat vaietut unelmat tunnistaa hetkensä ja ne tavoittelevat tietoisen mielen audienssia, kuten levottomassa unennäössä, jossa kaikki elämämme vaietut pelot saapuvat ravistelemaan sänkyä kuin vihainen poltergeist.

Ihmiset rakastavat sellaisia arvojohtajia, joilla on tarjota keskeisiin kysymyksiin selkeitä vastauksia. He eivät emmi tai filosofoi. He vastaavat kyllä tai ei. Arvojohtajan tehtävä on toimia eräänlaisena majakkana elämämme perimmäisessä pelissä. Heidän muuttumattomaan kantaamme voivat arjen sankarit turvautua.

Filosofin tai taiteilijan voi olla vaikea ymmärtää, miksi keskustelun vastapuoli ei hyväksy mitään todisteita tai tunnusta olevansa väärässä edes silloin, kun hänet on ajettu täydellisesti nurkkaan. Ei pelissä ole totuus, vaan peripelimme suunta. Arvojohtajan on oltava kannoissaan järkkymätön, jotta tuhannet ihmiset eivät joutuisi kriisitietoisuuteen, joka pahimmillaan yllyttäisi heidät ajattelemaan.

Ei yhteiskunta ole laiva, jonka suuntaa on vaikea kääntää. Yksittäinen ihminen on se laiva. Vaikka useimmissa asioissa tarkastelisin ilmiöitä sosiaalisesta näköpiiristä, niin tässä kohtaa osoitan sormella yksilöä. Yhteiskunta voi muuttua, mutta yksittäinen ihminen tuskin koskaan. Esimerkiksi suuri osa rasisteista ei tule koskaan myöntymään. He vain joutuvat elämään kaapissa. Siksikin rasistit vihaavat homoja, koska homojen takia he eivät saa olla julkisesti sitä mitä ovat, eli rasisteja. Eivät he tiedä miksi he niin inhoavat homoja tai maahanmuuttajia, heidät on vain kerran sellaisiksi kasvatettu, eivätkä he osaa muuttua.

Yhteiskunnan virallinen kanta voi muuttua, jos 51% vs 49% vaihtuu voimasuhteiksi 49% vs 51%. Näin helposti voi kääntyä suurikin Leviathan. Taustalla on kuitenkin vain hieman useampi kuin yksi ihminen sadasta muuttanut kantaansa. Kenties muutosta selittää vain erilainen äänestysaktiivisuus.

Peripelin tapahtumahorisontti

"Peripeli kohdistuu muutospaineita iän mukaan. Nuorten maailmassa on harvoin läsnä kuolema, joten heidän peripelinsa rajat eivät ulotu niin kauas, tuskin edes eläkevuosiin. Nuoren tulevaisuushorisontti on usein varsin lyhyt, vaikka monet haaveilevat jo peruskoulussa tietystä ammattiurasta, perheestä tai olympiavoitosta. Mutta jos et harjoittele aktiivisesti ja voitontahtoisesti, urheilu ei ole peripelisi. Sen sijaan voi elämäsi horisontissa siintävä maali olla vaikkapa viikonloppukänni tai pillun vonkaaminen. Peripeli on jotakin, mikä pysyy aina mielessä. Se hallitsee elämän valintoja. Jos urheileva nuori ennemmin ryyppää kuin harjoittelee, hänen peripelinsä ei ulotu kimaltelevaan mitaliin. Hän ei suhtaudu kysymykseen kuolemanvakavasti. Väitetty tavoite ei ole hänelle koko elämä. 

Peripeli voi hetkellisesti myös lyhentyä ja tiivistyä. Ylioppilaskirjoitusten lähestyessä useimpien peripeliksi tulee kokeisiin valmistuminen. Jos nuori jättää väliin bileet ja jää kotiin pänttäämään, koulusta on kerrankin tullut hänen siintävä horisonttiinsa. Peripeli on ykkösprioriteetti. Ja kun maali on saavutettu, koittaa ansaittu ahdistus, kunnes lopulta uusi tavoite on asetettu ja tarina löytää jälleen hahmonsa."

Vanha teksti on kohtuullisen selväjärkistä, joten jatkan pienin tiivistyksin suoraan edellisestä:

"Usein peripelin voidaan nähdä noudattavat tarvehierarkiaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, ei peripelin fokuksena enää ole hengissä pysyminen. Siitä tulee itsestäänselvyyttä, eikä oleelliseen keskittyvä ihminen tällöin tule edes ajatelleeksi omaa riippuvuuttaan suojasta ja ravinnosta.
Kun koulut on käyty, vaihtuu huomion kohteeksi työelämä. Sitten ehkä alkaa huolestuttaa avioituminen tai uralla eteneminen, mahdollisesti lapsien hankkiminen tai esimerkiksi lomakohteiden valinta, ennen kuin lapsia ilmaantuu taloon. Kulloinkin peripelin vaihtuessa ihminen menettää täysin kosketuksensa siihen maailmaan, josta hän on poistunut. Se leveli on ikään kuin läpäisty. Siihen "kehitysvaiheeseen" ei ole syytä palata.
Aikuisen voi olla jopa vaikea ymmärtää nuorten motiiveja. Miksi he toimivat tuolla tavoin – eivätkö he ymmärrä omaa parastaan? Jokainen peripeli luo oman todellisuutensa, joka on yhteismitaton muiden kanssa. Asiat on jo käsitelty loppuun tai ne eivät ole vielä ollenkaan ajankohtaisia. Siirtymäriittien kautta peripeli ohjaa meidät ikään kuin yhdestä ikkunattomasta huoneesta toiseen huoneeseen, jossa lähes välittömästi tajuntamme ottaa uuden muodon."

Kun edellä olen puhunut "oletustietoisuudesta", en tarkoita sitä, ettei ihmisellä voisi olla niitä useampia. Kullakin meistä on vähintään muutamia vaihtuvia olemuksia, jotka ovat sidonnaisia seurasta, ajasta tai paikasta. Esimerkiksi kesämökillä voi ahkeran ihmisen olemus kääntyä saamattomaksi - tai päin vastoin muutoin laiskan ihmisen ryhti kohenee, kun hän pääsee purjeveneen kannelle, jossa hän on loputtoman energinen ja lakkaamatta valpas.

Lähes kenen tahansa olemus muuttuu radikaalisti, jos hän on omien vanhempiensa tai omien lapsuudenkavereidensa seurassa. Samoin työtovereiden kohtaaminen voi olla vaivaannuttavaa työpaikan ulkopuolella. Pomo vaikuttaa ihan erilaiselta vapaalla omien lapsuudenkavreidensa tai vaikkapa omien sisarustensa seurassa.

Parhaissa, mutta perin harvoissa elokuvassa, on tällainen ihmisen olemuksen muutos kyetty vangitsemaan. Se kenties johtuu siitä, ettei ilmiölle ole määritelty täsmällistä käsitettä, joka olisi popularisoitu. Hyvä romaanikirjailija kehittää oman psykologisen teoriansa, jota hän ei koskaan teoreettisesti artikuloi. Hän vain hyödyntää sitä tarinansa hahmojen elämöittämiseen. Samalla tavoin minulla oli päällimmäisenä ajatuksena tiedostaa ihmisen psykologisia koukeroita, jotta hyödyntäisin sitä osaamista romaaneissa. Sittemmin olen kuitenkin joutunut toteamaan, että keskittymiskykyni tuskin riittää monisataisen romaanin kirjoittamiseen niillä laatukriteereillä joita olen itselleni asettanut.

Minun on haastavista ennakkoasenteista huolimatta ainakin toistaiseksi julkaistava paremmat kaunokirjalliset katkelmani "runoina", vaikka niiden lukemiseen liittyisi laajamittaista vastentahtoisuutta. Se, tai sitten rohkaistun julkaisemaan proosani keskeneräisenä, piittaamatta siitä, etten ole kuollut, kuten Kafka. Hänen romaaniensa lukemista ei mitenkään haitannut se, että ne jäävät kesken. Se annettiin hänelle anteeksi sen tähden, että hän oli kuollut - miten vähäpätöinen ja merkityksetön peruste! Mikä sosiaalinen velvoite muka koskee eläviä, jos se ei koske kuolleita?

"Yhteiskunta muistuttaa jääkiekkokaukaloa, jossa yhtä aikaa uidaan sekä pelataan jalkapalloa, tennistä ja shakkia. Tilan jakavat kanssamme ihmiset, joiden kanssa meillä on hyvin vähän mitään yhteistä. He kunnioittavat jopa tyystin toisia ihanteita, koska mukamas heidän ammatissaan on hyödyksi ominaisuus tai asenne, jonka kaikki tietävät sähläämisen verukkeeksi! Niinpä ihmiset valikoivat seurakseen kaltaisiaan, joilla on näkyvissään sama mielekäs säännöstö. Kukin porukka eristäytyy omaan nurkkaansa, jotta muiden yhteiskuntaluokkien tyhjänpäiväinen mekastus häiritsisi mahdollisimman vähän."

sekä:

"Jos peripelissä on kyse lähellä siintävästä NHL-unelmasta, niin peruspeli on tämä ottelu, tämä erä, tämä hetki ja laukaus. Peruspelissä mieli tiivistyy – kaikki muu katoaa ja on vain seuraava siirto. Peruspelissä ei ole tilaa epäröinnille. On ennalta päätetty, että tähän me tähtäämme. Peruspeli on mennyt selkärankaan, se on lihasmuistissa."

sekä:

"Onko yksikään presidentti vaalivoittonsa varmistuttua laskenut housunsa ja pyllistänyt kameralle? Onko formulakuski johtoasemassa ajanut tien reunaan ja todennut, että nyt riitti jo voittaminen ja turhantärkeä ympyrän kiertäminen?
Kun peli on käynnissä ja mieli keskittynyt, ihminen ei koskaan toimi pelin vastaisesti – ei koskaan. Se ei ole mahdollista ja jos nyt omalla toiminnallasi osoitat minut vääräksi, se johtuu siitä, että olet surrealisti. 

Peripeli aivopesee meidät, peruspeli vaivuttaa hypnoosiin. Poikkeukset koskevat vain filosofeja ja häviäjiä. Joku voisi sanoa ilkikurisesti, että he muodostavat yhden ja saman olioryhmän."

Eksistentialistit kieltävät pelin mielekkyyden ja toteavat, etteivät leiki muiden mukana. Peli ei tyydytä heitä, joten he kieltävät sen perimmäisen tarkoituksen ennemmin kuin myöntävät oman häviönsä.

Jos nuori ei pärjää koulussa, hän lakkaa yrittämästä, ja valitsee toisen ambition, esimerkiksi liiman haistelemisen. Syy ei tietenkään ole yksin oppilaassa, vaan koulussa, jolla on tarjottavana vain yksi päämäärä ja yksi arviointikriteeri - koska muunlaisen todellisuuden hahmottaminen on kenelle tahansa vaikeaa.

Liimanhaistelu on rationaalista, jos horisontissa siintää vain pää saaminen sekaisin keinolla millä hyvänsä ja mahdollisimman nopeasti.

Filosofi on siinä suhteessa erikoinen olento, että hänellä saattaa olla jonkinlainen transsendentaali yhteys muiden ihmisten peripeliin ja unelmien odotushorisointtiin. Myös lukiolaiset ovat luonnostaan taipuvaisia filosofointiin siinä vaiheessa, kun he vielä empivät mitä he tahtovat olla isona.

Ihmisten televisiovastaanottimessa on ikään kuin mahdollisuus vaihtaa kanavaa. Nuoren mieli ei ole urautunut. Hänellä ei ole vielä kosketusta rutiinien tuottamaan turvaan ja tapahtumattomuuden iloihin.

Nuoren arvomaailma joustaa. On helppo hahmottaa aikuiset yhtenä ryhmänä, jossa asustellaan samanlaisissa jumiutumissa, mutta viihdytään ammatillisen eriytymisen kaivertamissa poteroissa tai luokkaidentiteetin tarjoaman sadekatoksen suojissa, aurinkoisellakin säällä.

Ilokseni huomaan kirjoittaneeni vuoden 2005 tiedostoon lauseen, jonka julkaisen tässä lyhentämättömänä, alkuperäisen kolmen huutomerkin kera:

Oman potentiaalin maksimoimiseksi on opittava luomaan uutta kieltä!!!

Sentään edes yhdelle nuoruuteni ihanteelle olen onnistunut olemaan uskollinen. Iso osa vuosien varrella kirjoittamastani filosofiasta on omien käsitteiden jollakin tavoin sumentamaa. Sadoista kehittelemistäni sanoista kenties vain puolentusinaa kelpaa mihinkään. Saa nähdä mitä muuta jaksan tuoda päivänvaloon niistä tiedoistoista, joista hakuohjelma on löytänyt esiintymiä sanasta "peripeli".

Minulla ei ole aavistustakaan mitä tulen kohtaamaan. Tekstitiedostoja on kaikkiaan noin 2000, joista olen lajitellut omiin kansioihinsa runot, koulutehtävät ja novellit. Filosofisia mietintöjä on ehkä 300-400 kpl. Ehdin kirjoittaa tuplasti ahkerammin niinä vuosina kun en vielä pitänyt blogia.