perjantai 12. toukokuuta 2017

Luuseriteoria - kirjallisuus köyhien äänenä, osa 2

Monet suosikkikirjailijani, kuten Philip K. Dick ovat viettäneet aikaansa luusereiden, narkkareiden, kulkureiden, rikollisten ja suoranaisten hullujen kanssa. Heidän äänensä ei ole kulttuurieliitin ääni, vaikka heidät myöhemmin olisikin kanonisoitu. Elinaikanaan heitä on harvemmin uskallettu palkita ja kutsua puhujaksi juhlatilaisuuksiin. Ymmärtäähän sen, ties mitä sekavuuksia tai syytöksiä päästäisivät suustansa, etenkin kun ovat juuri saaneet ilmaista viinaa.

Laitapuolen elämä tuo vaaran tuntua tekstiin vaikka se olisi harkittua ja tyyliteltyä... siis teksti, ei elämä. Lukiessa on toistuvasti sellainen tunne kuin rivien välissä saatettaisiin sanoa jotakin uhkarohkeaa ja skandaalinomaista. Se on varmaankin kiukku ja turhautuminen, joka sellaisen tunnelman luo. Kirjailija ikään kuin tiuskii tekstiä eteen päin kuin olisi halukas aloittamaan perheriidan kenen tahansa kanssa, korottamaan ääntään ja sanomaan suorat sanat.

Jos pian tapahtuu murha, se on kuin lautasia lentäisi lattialle. Lukukokemuksen ympärillä koko naapurusto hiljenee.

Romaanit olivat pitkään paljastuskirjoja ja elämänhallinnan oppaita. Sitten ihmisten tirkistelyntarvetta alkoi tyydyttää keltainen lehdistö, ja elämänhallintaoppaista syntyi oma genrensä, jossa luonnollisesti korostetaan hyvien tarinoiden merkitystä. On helpompi ottaa neuvo vastaan kun sen kertoo henkilö, joka "tuntee läheisesti" Dalai Laman ja Arnold Schwarzeneggerin.

Elämäntaito-oppaat ovat sikäli aikamme kaunokirjallisuuden kärkeä, että niissä saa huoletta liioitella ja kaunistella totuutta. Kirjoittajat pyrkivät luomaan narratiivin, jossa he itse ovat omien ajatustensa voimasta nousseet äärimmäisestä kurjuudesta korkeimmalle huipulle, ikään kyse olisi oivalluksesta (salaisuudesta...) eikä työstä, syntyperästä, koulutuksesta, älykkyydestä, karismasta tai suhteista oikeisiin ihmisiin... sattumasta siis. Ahkerahan on ihminen, jolle ympäröivä maailma näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana, mikä ei kaikkien kohdalla pidä paikkaansa.

Tilannetta voi toki parantaa omalla asenteella, mutta suhteellisesti ihmisten enemmistö yhä pysyy luulereina, ja tuntee itsensä luusereiksi, koska ei auta vaikka itse ei vertaisi itseään muihin. Ihmiset ympärillämme tekevät sen meidän puolestamme. Kun kerran päätyy heikompaan asemaan, niin kaikki tehdään vaikeammaksi. Rumalle ja resuisesti pukeutuneelle ihmiselle eivät kaupan myyjät hymyile.

Tuntemattomien ihmisten pieni flirttailu puskee pientä kilpailuyhteiskunnan ihmistä eteen päin. Kaupan kassan hymy voi ratkaista sen, uskaltaako tänään soittaa Sanomamedialle ja peruuttaa lehden tilauksen, jonka otti vastaan ilmaisen ruotsinristeilyn vuoksi, mutta joka pitäisi peruuttaa, ettei tule isompaa laskua.

Kun tuntee itsensä kauniiksi ja on hyvin pukeutunut ja täynnä menestyksen sekä hiljattain koetun kiihkeän seksin tuottamaa itsevarmuutta, on kaikki helppoa, jopa roskapussin vieminen.

Mutta kun on rahaton ja täynnä ahdistusta, eikä kukaan tai mikään ole moneen päivään yrittänyt piristää, on ainoa keino hankkia turvaa siitä, ettei muillakaan mene niin hyvin.

Silloin voi lukea 7 päivää -lehteä, mutta kun Matti on nykyään päässyt veloistaan, niin ei sekään oikein auta. On pakko tarttua kovempaan kamaan, eli esimerkiksi venäläiseen kirjallisuuteen.

Vuosi sitten kirjoitin siitä miten koyhat-maarittavat-historian, ja kuinka klassikkoteoksen heijastavat sitä muuttumatonta tilannetta, kuinka köyhät ovat aina keskuudessanne.

Suurta yleisöä on hyvin vähän kiinnostanut se onko kirjan ilmaisu omaperäistä tai värikästä. Ennen kirjoilla oli kyky taikoa silmiemne eteen mahdottomia tapahtumia. Sitten elokuvien erityisefektit kehittyivät ja halpenivat.

Menestyselokuvien sekä elämäntaito-oppaiden ongelmana kuitenkin on, että sankareihin ja menestystarinoihin samaistuminen ei koskaan tuota ihan samanlaista syvää tunnekokemusta kuin oman kurjuutensa kohtaaminen jonkun toisen ihmisen luomassa narratiivissa. Siitä tulee jopa parempi olo kuin Matti Nykäsen toilailuista.

Muiden köyhyys antaa toivoa siitä, että joku saattaisi kenties löytää ratkaisun, jos muutkin miettivät samoja ongelmia. Lisäksi se lievittää häpeää. On helpompi tarttua puhelimeen ja perua lehtitilaus, jos ei ahdista se, että ainoa, jolla on sama ongelma sosiaalisten kohtaamisten kanssa.


Outous on oudon samaistuttavaa - tai ainakin se on tutumpaa lukijalle kuin sankaruus



Sukupolveni terävin (ja ehkä myös neuroottisin) aforistikko-runoilija Timo Salo kirjoitti hiljattain:

"Soisin, ettei kirjoittajia kohdeltaisi auktoriteettiaseman tavoittelijoina."

Kirjalliseen sanaan on perinteisesti suhtauduttu kunnioittavasti, ja englannissa käytetään joskus asiantuntijoista ilmausta "he/she basically...wrote the book on it", kun tahdotaan sanoa, että tässä on joku jonka mielipidettä kannattaa kuunnella.

Useimmat filosofit varmaankin tahtovat olla vakavasti otettavia argumentaatiossaan ja älyllisessä painoarvossaan, mutta esseistit saattavat nauttia omasta rauhasta ja etenkin runoilijalla on arvoa myös hauraudessa mitattuna (...tai ehkä myös haureudessa mitattuna).

En muista missä, mutta joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä kuinka hyvän kirjan lukeminen on kuin viettäisi aikaa ymmärtävän ystävän seurassa. Silloin muiden mielipiteellä tai kirjan saamalla ylistyksellä on hyvin vähän merkitystä, sillä emmehän me ystäviämme valitse sillä perusteella, että heidät on Anna-lehdessä nimitetty vuoden ystäväksi 2016.

He ovat meidän ystäviämme ja meidän tasollamme. Ja mehän olemme pohjimmiltamme luusereita, kuten 90% ihmiskunnasta. Parhaiten me tunnemme itsemme kotoisaksi jonkun sellaisen seurassa, joka ei tee itsestään numeroa, ja joka ymmärtää millaista on tuntea itsensä tavalliseksi.

Suuret ajatukset ja hienot sanat saatetaan nostaa jalustalle, mutta aikamme kustannusmaailma ei ymmärrä sitä, mikä arvo on surkimuksilla. Heitä tulisi tukea, jotta heidän kirjansa koskaan löytäisi lukijoita, koska he ovat ujoja ja saamattomia, kuten useimmat ihmiset. He eivät ole tehokkaita suorittajia, jotka leiskuvat neroutta - mutta he eivät myöskään nöyrästi apinoi aiempia kirjoittajia ja laskelmoidusti toista sitä samaa kaavaa, jota koko muu ympäröivien narratiivien todellisuus.

He ovat omituisia, hankalia, epätäydellisiä ja ujoja... niin kuin kaikki parhaat kirjailijat, eikä se muutu. Ei jalustalle nostettuja taitureita kukaan sen jälkeen jaksa lukea, kun jalustat ovat sortuneet. Ei ketään kiinnosta se, miten paljon joku tietää ja kuinka monta volttia hän osaa tehdä ilmassa. Mutta jos joku on herkkä, hauras, kärsivä ja puutteellinen ja silti lämmin, voi hänestä tulla miljoonien ihmisten läheinen ystävä, joku jonka seurassa viihtyy.

Ja tämä on vain yksi syy, miksi me tarvitsemme runoilijoita. Runous ei ole kuningaslaji, koska sitä harrastaisivat kuninkaat. Se on kuningaslaji, koska kirjallisuuden historiassa kerjäläinen kohotetaan kuninkaaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti